Eilen kokoonnuimme ystäväni olohuoneeseen katsomaan End of the Century: The Story of the Ramones-dokkaria. Aivan liian lyhyet konserttipätkät muistuttivat kuinka älyttömän tiukka kvartetti Ramones oli 70-luvun lopussa. Ihmetyttää vain, miksi rokkidokumenteissa tai -kirjoissa artistin uran alkuvaiheet käydään yleensä aina erittäinkin perusteellisesti läpi, mutta loppua kohden referaatinomaisesti? Toisaalta elokuvaa katsoessa oppi ehkä enemmän itsestään, kuin Ramonesista. Oli elokuva välillä hauskakin - varsinkin extrat, musiikki oli erinomaista, Johnny Ramone on jumala... Pidin kyllä, mutta lisää jäi kaipaamaan.
Lopuksi piti siteerata Eastern Darkia, mutta en muista kuinka värssy meni.
1 kommentti:
Olen miettinyt usein samaa. Ehkäpä kyse on ammattimaisuuden myötä kuvaan astuva rutiinien ikuinen kierre, josta ei ole paljoa kerrottavaa.
Lähetä kommentti