Menneisyyden musadiggarit

Digitaalisen tietokoneen keksijä Charles Babbage inhosi musiikkia:

He tolerated its more exquisite forms, but abhorred it as practiced on the street. "Those whose minds are entirely unoccupied", he wrote with some seriousness in Observations of Street Nuisances in 1864, "receive [street music] with satisfaction, as filling up the vacuum of time". He calculated that 25% of his working power had been destroyed by street nuisances, many of them intentional. Letters to the Times and the eventual enforcement of "Babbage's Act", which would squelch street nuisances, made him the target of ridicule.

The public tormented him with an unending parade of fiddlers, Punch-and-Judys, stilt-walkers, fanatic psalmists, and tub-thumpers. Some neighbors hired musicians to play outside his windows. Others willfully annoyed him with worn-out or damaged wind instruments. Placards were hung in local shops, abusing him. During one 80-day period Babbage counted 165 nuisances. One brass band played for five hours, with only a brief intermission. Another blew a penny tin whistle out his window toward Babbage's garden for a half and hour daily, for "many months".

When Babbage went out, children followed and cursed him. Adults followed, too, but at a distance. Over a hundred people once skulked behind him before he could find a constable to disperse them. Dead cats and other "offensive materials" were thrown at his house. Windows were broken. A man told him, "You deserve to have your house burnt up, and yourself in it, and I will do it for you, you old villain". Even when he was on his deathbed, the organ-grinders ground implacably away.

Kuukauden paras rock-sitaatti

Ja senkin voin paljastaa, että nyt kun teemme tätä haastattelua, Sinkkonen on Intiassa. Ajattele, mies lähtee Intiaan etsimään itseään. Aikuinen mies saatana. Ihan käsittämätöntä. 34-vuotias äijä keräilee kiviä josain vitun Goalla. Se tosiaan keräilee kiviä. Halailee puita ja on niin saatanan mystinen.

Kotiteollisuus (Soundi 3/2005)

Vihdoinkin

Tänään, hetken kuluttua: Wicker Man - Director's Cut.

Jos Jouni olisi...

Olisimme silti jääneet toiseksi, niin vakuuttava Noone oli eilen. Hauska huomata, kuinka pirteästi uunot muutenkin esiintyivät; Tomtomin innostunut Muppet Show-huudahdus ja Juhan määrätietoisuus koskien Olavi Virtaa loivat lämpöä muuten niin vaisuhkoon tunnelmaan. Hyvä, että kaikki kärkijoukkueet ovat nyt napanneet kaudella voittoja. Ässäläiset - syyskauden hopeamitalistit - ovat valitettavasti tipahtaneet jo kyydistä. Tosin satuässät näyttivät eilen ensimmäisellä kierroksella, että myös tietoa löytyy. Sitä paitsi varjofinalisteina saivat Rootsia enemmän pisteitä, lähes yhtä paljon kuin Poikakuoro. Donkey Konga ei kontannut, se ryömi maha mudassa. Roots oli omalla tasollaan; no rocks, no points.

Poikakuoro teki mitä pystyi. Onneksi sentään kysymysten joukossa oli muutama klasari, ne pelastivat meidät kakkossijalle. Poikakuoroa vaivasi vajauksen ja tietämättömyyden lisäksi Tommin kokonaisvaltainen huonotuulisuus, Pekan väkivaltaisuus (minun lyönnit olivat kostoa), Juhan puhumattomuus (sieben worte) ja tietenkin oma käyttäytymiseni uskovaisten ruhtinaana. Sonjan debyytti oli ihan hyvä ensikertalaiseksi. Ainakin voittajat pitivät visasta oikein kovasti. Niinhän se aina menee.

Satimessa

Minulla on ilkeästi kutkuttava tunne, että huomenna Poikakuoro konttaa - ja matalalla konttaakin. En tunne illan tuomaria, Sonjaa, mutta sen verran kuitenkin, että odotettavissa on takuulla jotain aivan muuta. Jouni on lomailemassa, joten joukkueemme on jälleen vajaa. Esitänpä asian tällä kertaa näin: otamme paikkaajan, kenet tahansa ja mistä tahansa. Ai niin, kuulin jännittävän uutisen, että saatamme saada joukkueeseemme naispuolisen vakiojäsenen, mikä olisi tietenkin loistojuttu.

Kummallista

Harvinaisen musaton päivä. Olen kuunnellut tänään kolme kappaletta, kaikki Sarah Jonesia (& Dap Kings). Eilisestä elokuvasta näkemyksiä täältä.

Illan samastumispala

Tämän vuoden Oscar-juhien suurin voittaja oli Paul Giamatti, joka vilahti ainakin kolmessa eri klipissä. Tänään nautinkin hänen pääosittamaansa American Splendoria. Sivistyneet tietävät, mistä on kysymys. Näin jatkamme kaverini Tommin kanssa tätä elokuvallista samastumisprojektia, harkituin valinnoin ja hyvällä itsetunnolla.

Kapu rantakuntoon

Toivotan itseni ja joukkueen puolesta onnea kapteenimme tuoreehkolle liikuntaharrastukselle opetusmateriaalin kera Keeping fit Abba-tyyliin.

Kaino ehdotus

Ehdotan, että joukkueemme on ensi kisasta lähtien no smoking team. Saa vastustaa.

Musavisan ilot ja sulot

Muistellessamme musavisan iloja ja suloja olemukseemme laskeutuu omalaatuinen, rauhallinen tasapaino, missä ruumis ja henki lepäävät ja maailma kirkastuu mielessä. Ajatusten koskettaessa pyhänä pitämäämme musavisaa jokapäiväisyys pakenee, ja puhumme siitä vilpittömällä ilolla, joka saattaa arkimieletkin haaveilemaan ja sulattaa tylyt sydämet.

Sakari Pälsiä mukaillen. Maailman ja mielen maisemia. SKS 1993.

Ajatelkaas

Tiistaina oli periaatteessa kolme voittajaa: ensimmäisen kierroksen voitti Poikakuoro, toisen Roots ja kolmannen Donkey Konga. Tämä osaltaan kertoo onnistuneesta visasta. Onnittelut kuitenkin donkuille, finaalit ratkaisevat.

Nyt takaisin Sly and the Family Stonen ja Graham Central Stationin pariin. Funk!

Hävittiin

Piti kirjoittamani tämä jo aamulla, mutta ensin menivät ääkköset ja sitten koko teksti. Ei se haittaa, osaanpahan nyt lyhentää.

Pekka oli poissa ja siksi toinen kierros, joka taisi olla kokonaan tyttöjen musiikkia tyyliin 9 Inch Nails meni niin penkin alle etten muista koska viimeksi. Kolmeen tai neljään kysymykseen saimme puhtaan nollan ja olimme toisiksi viimeiset. Pääsimme juuri ja juuri finaaliin, jossa hävisimme vain puolella pisteellä, mutta kauhealla porulla ja itsesäälillä mökötimme pöydässämme kuin maamme myyneet.

Mietin tätä kotimatkalla ja postitalon kohdalla piti ruveta ajattelemaan mukavampia asioita kuten energiapolitiikkaa, yksityisautoilua ja yhteismaan tragediaa. En minä niistä mitään tajunnut, mutta se on vain rumaa kun mies itkee. Aamulla hävetti. Minusta alkaa tuntua, että kaikki tietävät jo, että olemme alemmuudentuntoisia, koska joukkueemme on rumin, vanhin ja epäseksikkäin ja että musavisa on ainoa asia elämässämme jossa voimme päteä. Kohta se saattaa jo menettää viihdearvonsa.

Tai sitten hajoitetaan joukkue tämän katastrofaalisen tapauksen jälkeen kannattamattomana. Olisi pitänyt hankkia ajoissa valmentaja pois potkittavaksi.

ps: Pupuliiman tytöille tiedoksi, että visanne oli oikeasti hyvä ja kiinnostava. Me vain olimme huonoja.

Substitute?

Pekka on soittelemassa pilliään, joten olemme illalla vajaina. En rekrytoinut etukäteen sijaista, joten jos jollekulle loikkarille tai kulkurille maistuu ilmainen (voitto)tuoppi, niin talohan sen tapaa meille voittajille aina puolenyön lähestyessä tarjota. Vaatimuksena on liittyä kuoromme jäseneksi visan ajaksi ja toimittaa vastauspaperit sukkelasti baaritiskille erien päätteeksi.

Ryhmä-identiteetti

Tommi teki varsin selväksi, millainen ryhmä-identiteetti meillä on. Entäpä muut? Seuraavassa vaihtoehtoja - huomio! - siis vaihtoehtoja:

Roots
Donkey Konga: pojat / tytöt
No1.
Ässät
Kipusiskot
Hupakot
Pupuliima
Nokkaeläimet
loput joukkueet

Kurkistus päittemme sisälle

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, millaisena ylivoimaiset poikakuorolaiset itse näkevät joukkueensa ja sen suhteen toisiin joukkueisiin? Varsin tarkan kuvan saa polttopalloelokuvasta, jonka sankarijoukkue Average Joe herätti loputtomasti samastumisia ja tunnistuksia. Juuri tällaisia olemme omissa silmissämme.

Tunnistimme elokuvasta myös kilpajoukkueitamme, mutta ne voi kukin poimia itse katsomalla. Raina on myös aika hyvä.

Klassikko

TV1 tänään klo 23.30 Sinun tähtesi: T.REX, Born to Boogie

Digitaalisesti masteroitu ja korjattu, klassikoksi muodostunut konserttielokuva vuodelta 1972, pääroolissa legendaarinen Glamrock-bändi ja sen keulahahmo Marc Bolan, joka sittemmin kuoli traagisesti auto-onnettomuudessa v. 1977. Ohjaus Ringo Starr (osa elokuvasta on kuvattu John Lennonin kotona). Mukana mm. kappaleet Get it on, Jeepster, Telegram Sam, Hot Love ja Children of the Revolution. Myös Elton John nähdään soittamassa pianoa. Stereo.

Lähde

Perseestä

Kuka muistaa Paskan? Tässäpä Musavisan taideopiskelijoille haastetta. Tai no, varmaan kaikki muut olivat jo asiasta kuulleet.

Debiili

Haluaisin minäkin kirjoittaa audioscrobblerista ja jazzista, mutta kun en osaa. Sen verran kuitenkin, että kysyn: soittaako McCoy Tyner väärän äänen My Favorite Things -kappaleessa (1960) ajan osoittaessa 5:04?

Kaukolainasin Lapista kaksi lapsuuteni mysteerilevyä. The Album oli kansitaiteeltaan pelottava ja Arrivalin helikopteri kiehtova. Meillä oli Abban juliste lastenhuoneen seinällä, 1970-luvun Sverigessä. Nåstalgiaa.

Mies joka muisti vain Glenn Hughesin

Kuten tiedätte, kävin juuri Helsingissä. Harhailin diskojen valhemaailmassa, neonvalojen loisteessa. Kiireen ja ihmismassojen keskellä maalattujen silmien takana kiilsi jää, leveät hymyt paljastivat terävät hampaat. Diskomusiikin konemainen rumpu hakkasi kuin paalujuntta. Ajattelin: valmiina murskaamaan kaiken kauniin, kaiken herkän...

Laskuhumalassa ja nöyryytettynä kompuroin asunnolle. Kerrostalot nousivat ympärilläni, jokainen risteys näytti aivan samanlaiselta, katuvalojen ympärillä loistivat sumuiset halorenkaat. Korvissani soi tinnitus ja kaupunkilaisten ivanauru. Kaaduin jonkin vihreän jugendtalon porttikongissa ja aloin huutaa: "Mikä minulla on? Mikä minua vaivaa? Miksen voi olla kuin muut? Miksen saa olla kuin muut?"

Jokin pariskunta katsoi minua hetken kadun toiselta puolelta, mutta kääntyivät pian ja kiirehtivät pois. Kuin inhoten. Jotenkin, en tiedä vielä miten, sain raahauduttua vuokraloukkooni.

Unessa makasin paksujen turkisten välissä. Karva oli pitkää ja harmaata ja tavattoman pehmeätä, kuin suden turkki, mutta eihän näin suuria susia ole olemassakaan, ajattelin. Painauduin kohti vieressäni makaavan intiaanin lämmintä rintaa. Liikahtaessani hänen hauiksensa jännittyi hieman silkinpehmeän tiilenruskean ihon alla. Hän suki poskeani ja huuliani kädellään, juuri niin pehmeästi kuin vain kutittamatta voi. Hänen katseensa oli huolestunut mutta silti rohkaiseva. Ulkoa kuului jonkin linnun ääntelyä ja raollaanolevasta tiipiin oviaukosta näkyi ilta- tai aamuruskoa, horisontissa pieniä violetinsävyisiä pilviä tasangon takana nousevan vuoriseinämän yllä. Jostain ulkoa haistoin nuotion.

Hän nousi kyynärpäänsä varaan, varovasti etten pudonnut hänen syleilystään ja katsoi ulospäin. Yhtäkkiä hän näytti kovin nuorelta. Laihemmalta kuin muistin. Hän sanoi: "Puhveli jättää jälkensä sinne, missä se ei enää ole. Kotka vain kirkkaan taivaan." En ymmärtänyt aivan mitä hän tarkoitti, vaikka halusin sanoa hänelle käsittäväni. Hän ehkä huomasi hämäännykseni ja lisäsi: "Jos kutsuisit minua toisella nimellä, olisinko muka joku toinen?"

Pelkoni että hänen hymynsä olisi ollut hämmennystä hälveni kun aloimme molemmat nauraa. Kierimme tiipiinlattialla vedet silmissä, tartuimme toisiimme ja kierimme yhdessä. Yhtäkkiä pysähdyimme, pehmeästi mutta nopeasti. Olin juuri kysymässä miksi kun hän vastasi, että voidakseen suudella minua paremmin. Onni oli jo täyttänyt rintani hiljaa säteilevällä hehkullaan, mutta nyt se täytti äkkiä koko vartaloni...


Kun heräsin, ikkunasta näkyi jo täysi päivä. Keittiöstä kuului puhetta. Minulle sanottiin, että nukuin lounasaikaan asti. Kahvia oli silti säästetty minullekin, ei tarvitsisi huolehtia. Sanoin, että voin juoda kahvia samalla kun aloitan syömistä toisten kanssa. Eturuuaksi oli kampsuja ja kahville oli varattu vadille pino kampanisuja. Lautasellinen leipäjuustoa odotti hillapurkin vieressä lämmitystään.

- Ajateltiin tuoda tänne vähän Lappia, minulle sanottiin. - Sinulle kuitenkin tulee niin helposti koti-ikävä. He nauroivat ja punastuin vähän. Tietäisivätpä vain miten oikeassa olivat. Katsoin ikkunasta kapealle sisäpihalle, missä vastapäisen talon oranssi seinä kylpi kevätauringossa.

- Minkä kantaa sisällään, se pysyy tallessa. Sen mitä kantaa päällään, pudottaa, vastasin. Toiset katsoivat minua ällistyneenä, mutta palasivat pian puuhiinsa. En tiedä olivatko he ymmärtäneet.

Ajattelin mielessäni: "En tiedä missä olet ja mitä nyt teet, mutten enää unohda sinua. En koskaan, ja sinä tiedät sen, Felipe." Minua rupesi vähän itkettämään kun ajattelin mitä olin saanut ja miten en tosiaankaan tuntenut ansaitsevani tätä kaikkea, mutta ahdistus oli tiessään. Jossain niin kaukana, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja tiesin, ettei se voi enää koskaan palata.

5/7

Antti ja Jaska olivat virittäneet hienoja knoppeja. Oli mukavaa päätellä esim. Mikko Saarela ja Organ, samoin Anderson-Bruford-Wakeman-Howe ja Belaboris. Tosin Howe taisi unohtua. Poikakuoro soi puhtaasti ja hyvin yhteen; kaikki jäsenet tuottivat pisteitä paperille.

Kuluva kausi on ollut tuomarointien kannalta tasokkaampi kuin koskaan. Joulukuinen sääntöpalaveri teki Musavisalle hyvää. Toivottavasti myös kausifinaalista tulee tasokas.

Älykkyys on nopeutta. Eilinen Markku Aro-megapommi meni osaltani lörinäksi. Kun olin tunnistanut laulajan ja lyömässä käsiäni yhteen, seitsemän muuta visailijaa oli jo ehtinyt asettua vastausjonoon. Nolointa on tietenkin se, että kysyin itse saman kysymyksen syksyn tuomarointiosuudellani.