Minulla on fiilis, että illan visasta tulee poikkeuksellinen. Ainakin toivon niin, sillä tuomarihommat hoitaa tällä kertaa tietävänsorttinen pariskunta uunoista.
tiistaina, marraskuuta 30, 2004
Kunkelo
Sormusten herran pitkät versiot kestävät sitten yhteensä 11 tuntia ja 20 minuuttia. Tämän kertoo Slashdot (jonka kulttuuri on tutustumisen arvoinen, jos oikeata elämää ei tosiaankaan ole). Jos kolmaskin pitkäosa joskus rantautuu tänne pohjan perukoille, voisi katsoa kaikki porukalla putkeen läpi ja katsoa, miten alas ihminen vajoaa. Kaikki sohvalle istumaan, kuva ennen ekan elokuvan alkua ja toinen maratonin jälkeen.
Prioriteetti, tupakka
Minäpä kerron: jätin tänään rahaa maksavan lounaan väliin. Säästyneet senttoset aion käyttää ylimääräiseen tuoppiin. Suussani maistuu kahvin ja suklaan makea mikstuura eli ei tässä kahvitauolla aivan tyhjän päällä kirjoitella. Tupakkakin kelpaisi, mutta minä en ole tupakoitsija. Olen mielestäni nimittäin aina tiistaisin kaunopuhaltelija, kuten Tommikin. Muut kuorolaiset ovat täysin savuttomia.
maanantaina, marraskuuta 29, 2004
sunnuntaina, marraskuuta 28, 2004
Kravitz-kysymys
Lukijakunnassamme on tietääkseni tämän retrorokkarin harrastusta. allmusicin mukaan levy nimeltä 5 julkaistiin 12. toukokuuta 1998 (pitäneekö paikkansa?) Luullakseni tällä levyllä on kappale, jonka videolla K kuljeskelee tai lojuu futuristisessa asunnossa jonkun muistaakseni mallin seurassa. Ellen aivan väärin muista, jokin esine kelluu ilmassa.
Koska tämä video alkoi pyöriä MTV:llä, tuolla poppisvideoiden virallisella kanavalla? Minulla on yllättäviä ongelmia paikantaa edes vuosi.
Koska tämä video alkoi pyöriä MTV:llä, tuolla poppisvideoiden virallisella kanavalla? Minulla on yllättäviä ongelmia paikantaa edes vuosi.
Mescalero
Viime päivinä olen ruvennut kuuntelemaan uusia levyjä. Ajattelin jopa sensuroida kaiken ennen 2000-lukua äänitetyn (ja ehkä myös sävelletyn) pois hittiparaatistani. Musiikissa on monta tekijää, mutta uusissa levyissa on eräs metka piirre: ne kuulostavat paremmalta. Musiikki on paremmin soitettu ja paremmin äänitetty.
Toinen hypoteesi, jota olen ajatellut elättää on se, että popmusiikki on hyvin yksinkertaista, ja siksi joka tekijä tekee saman levyn uudestaan. Siitä seuraa kaksi asiaa (nämä ovat eräänlaisia ajatuskokeita, joiden perusteella hahmotan asiaa lopputekstiä varten):
Tätä hämärtää lähinnä se, että levyihin kiinnitytään tunteellisesti. Ne esimerkiksi kuvaavat jotain elämänvaihetta. Toinen se, että musiikista on haettu piirteitä, jotka eivat oikeastaan kuulu esittäjän perusviestiin (tästä voi tietenkin kiistellä). Olen tietenkin varastanut tämän ajatuksen muualta. Aikanaan eräs luokkatoverini piti tuolloin haukuttua Tonightia Bowien parhaana levynä. Se oli silloin uusin, ja henkilö väitti, että siinä on kaikki mitä vanhoissakin levyissä, mutta paremmin. Jos ei sitä tajunnut, se johtui vain siitä, että oli liian pinnallinen käsitys Bowien ideoista ja musiikista.
Wendy Carlos kirjoitti jossain levynkansitekstissään, että ihmiset kyllästyivät aikanaan syntetisaattorimusiikkiin siksi, että syntikkaäänet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia kun taas ns. akustisissa soittimissa äänet ovat yleensä hyvin monimutkaiset. Ihmiset eivät välttämättä tajua sitä tietoisesti, mutta se näkyy siinä, mitä ääniä jaksetaan kuunnella pitkään ja mitä ei.
Konemusiikissa ärsyttää monesti jonkinlainen cargokultismi (tämän blogin lukijoille ei varmaan tarvitse selittää mitä sana tarkoittaa). Toisin sanoen kun soitto tehdään koneilla, pukeudutaan johonkin foliopaitaan, puhutaan monotonisesti ja luetaan skifiä. Joskus 80-luvulla, kun aivan kaikki oli tavattoman huonoa, usein konemaista oli vain imago, sen takana soitettiin jopa sähkökitaroita ja tehtiin keikkoja, niin mauttomalta kuin se 60-luvun jälkeen kuulostaakin.
Löysin levyn, jossa tämä kaikki oli ratkaistu mainiolla tavalla. Se on ZZ-topin uusin ja paras levy Mescalero. Toisin kuin vielä aiemmilla pitkäsoitoilla, levyn ääniaines on pelkkää ränttätänttää. Mutta sitten taas: levystä kuuluu, että se on tehty tietokoneella. En hämmästyisi vaikka yhtään riffiä ei olisi "oikeasti" soitettu soittimilla alusta loppuun. Soittimilla on tehty vain ääniä ja ehkä joitain pätkiä, joita tuottajat ovat sitten tietsikalla liimailleet kokonaisuuksiksi. Moni kitarariffi kuulostaa sataprosenttisesti sampleista digitaalisesti kokoonkeitetyltä.
Mikä mukavinta, tämä kaikki kuuluu. Välillä esiintyy älyttömän monta "kitaraa" päällekkäin panoroituna, joskus kiinnittää huomiota, miten rumpua on vähän yritetty saada kuulostamaan ihmisellä soitetulta. Koko äänikuva ei kuulosta juuri ollenkaan yhtyeeltä vaan kaikki on kompressoitu enemmän kuin mitään olen kuullut kompressoitavan. Tuloksena tahnamainen äänimassa, joka on optimoitu 2000-luvun ainoalle tärkeälle soittimelle eli äänentoistolaitteistolle.
Perusaineksena on kuitenkin juureva rämistely, suorastaan haisevan esineellinen ääniaines. Siksi Mescalero onnistuu juuri siinä, missä Pan Sonicin Keston ykköslevy epäonnistuu: täysin elektronisen rokkenrollin keksimisessä. Hatunnosto myös siitä, että yhtye, jonka Tres Hombres on parhaitensoitettu kuulemani 70-luvun alun levy (jos virheettömyyden lisäksi lasketaan tekijäksi svengi) on ymmärtänyt väistyä antaakseen koneiden tehdä se missä ne ovat ihmistä parempia. En kyllä tiedä onko Billy Gibbonsin kitarasoolot jätetty tahallaan levylle osoittamaan, että äänitteen luomuin materiaali on myös sen ehdottomasti heikoin lenkki.
Mainiouden huippu lienee, kun ylpeästi täyssynteettisellä levyllä lauletaan I'd rather fall in sin than fall in blues sen sijaan, että yritettäisiin selitellä, että aikaahan tässä seurataan, trendikkäitä ollaan. Tietenkin suosikkosoitintani autotunea (jos se on oikea nimitys) käytetään ahkerasti. Suosittelen!
Toinen hypoteesi, jota olen ajatellut elättää on se, että popmusiikki on hyvin yksinkertaista, ja siksi joka tekijä tekee saman levyn uudestaan. Siitä seuraa kaksi asiaa (nämä ovat eräänlaisia ajatuskokeita, joiden perusteella hahmotan asiaa lopputekstiä varten):
- Uusi levy on aina objektiivisesti paras
- Koska se ei vaadi toisten saman tekijän levyjen tuntemista, ensimmäinen levy on helpoimmin lähestyttävä.
Tätä hämärtää lähinnä se, että levyihin kiinnitytään tunteellisesti. Ne esimerkiksi kuvaavat jotain elämänvaihetta. Toinen se, että musiikista on haettu piirteitä, jotka eivat oikeastaan kuulu esittäjän perusviestiin (tästä voi tietenkin kiistellä). Olen tietenkin varastanut tämän ajatuksen muualta. Aikanaan eräs luokkatoverini piti tuolloin haukuttua Tonightia Bowien parhaana levynä. Se oli silloin uusin, ja henkilö väitti, että siinä on kaikki mitä vanhoissakin levyissä, mutta paremmin. Jos ei sitä tajunnut, se johtui vain siitä, että oli liian pinnallinen käsitys Bowien ideoista ja musiikista.
Wendy Carlos kirjoitti jossain levynkansitekstissään, että ihmiset kyllästyivät aikanaan syntetisaattorimusiikkiin siksi, että syntikkaäänet ovat pohjimmiltaan yksinkertaisia kun taas ns. akustisissa soittimissa äänet ovat yleensä hyvin monimutkaiset. Ihmiset eivät välttämättä tajua sitä tietoisesti, mutta se näkyy siinä, mitä ääniä jaksetaan kuunnella pitkään ja mitä ei.
Konemusiikissa ärsyttää monesti jonkinlainen cargokultismi (tämän blogin lukijoille ei varmaan tarvitse selittää mitä sana tarkoittaa). Toisin sanoen kun soitto tehdään koneilla, pukeudutaan johonkin foliopaitaan, puhutaan monotonisesti ja luetaan skifiä. Joskus 80-luvulla, kun aivan kaikki oli tavattoman huonoa, usein konemaista oli vain imago, sen takana soitettiin jopa sähkökitaroita ja tehtiin keikkoja, niin mauttomalta kuin se 60-luvun jälkeen kuulostaakin.
Löysin levyn, jossa tämä kaikki oli ratkaistu mainiolla tavalla. Se on ZZ-topin uusin ja paras levy Mescalero. Toisin kuin vielä aiemmilla pitkäsoitoilla, levyn ääniaines on pelkkää ränttätänttää. Mutta sitten taas: levystä kuuluu, että se on tehty tietokoneella. En hämmästyisi vaikka yhtään riffiä ei olisi "oikeasti" soitettu soittimilla alusta loppuun. Soittimilla on tehty vain ääniä ja ehkä joitain pätkiä, joita tuottajat ovat sitten tietsikalla liimailleet kokonaisuuksiksi. Moni kitarariffi kuulostaa sataprosenttisesti sampleista digitaalisesti kokoonkeitetyltä.
Mikä mukavinta, tämä kaikki kuuluu. Välillä esiintyy älyttömän monta "kitaraa" päällekkäin panoroituna, joskus kiinnittää huomiota, miten rumpua on vähän yritetty saada kuulostamaan ihmisellä soitetulta. Koko äänikuva ei kuulosta juuri ollenkaan yhtyeeltä vaan kaikki on kompressoitu enemmän kuin mitään olen kuullut kompressoitavan. Tuloksena tahnamainen äänimassa, joka on optimoitu 2000-luvun ainoalle tärkeälle soittimelle eli äänentoistolaitteistolle.
Perusaineksena on kuitenkin juureva rämistely, suorastaan haisevan esineellinen ääniaines. Siksi Mescalero onnistuu juuri siinä, missä Pan Sonicin Keston ykköslevy epäonnistuu: täysin elektronisen rokkenrollin keksimisessä. Hatunnosto myös siitä, että yhtye, jonka Tres Hombres on parhaitensoitettu kuulemani 70-luvun alun levy (jos virheettömyyden lisäksi lasketaan tekijäksi svengi) on ymmärtänyt väistyä antaakseen koneiden tehdä se missä ne ovat ihmistä parempia. En kyllä tiedä onko Billy Gibbonsin kitarasoolot jätetty tahallaan levylle osoittamaan, että äänitteen luomuin materiaali on myös sen ehdottomasti heikoin lenkki.
Mainiouden huippu lienee, kun ylpeästi täyssynteettisellä levyllä lauletaan I'd rather fall in sin than fall in blues sen sijaan, että yritettäisiin selitellä, että aikaahan tässä seurataan, trendikkäitä ollaan. Tietenkin suosikkosoitintani autotunea (jos se on oikea nimitys) käytetään ahkerasti. Suosittelen!
lauantaina, marraskuuta 27, 2004
Löytö
Vuoden blues-levy: Micke & Lefty - Big Bag. Kitarajumala Brozmania on selvästi kuunneltu eikä tarvitse hävetä yhtään; Micke Björklöf on Dobron suuri ymmärtäjä ja Ville "Lefty"Leppänen King Of The Finnish All Kind Of Blues.
perjantaina, marraskuuta 26, 2004
Fleetwood Mac - kelpaa!
Olen vuosia diggailut ihan julkisesti Fleetwood Macin AOR-tuotantoa. Huomasin vuonna 1997, että avioriitelymusiikki on hyvää kamaa, jos kitaraa sattuu soittamaan tyylitaituri nimeltä Lindsey Buckingham. Eilen kuulin ensimmäistä kertaa yhtyeen blues-kauden helmeä Peter Green's Fleetwood Mac. Sen pitemmittä puheitta julistaudun tässä ja nyt Fleetwood Macin kokonaisvaltaiseksi ihailijaksi - tai miten sen nyt ottaa; en ole edelleenkään kuullut yhtyeen koko tuotantoa, joten antaapa julistusten sittenkin olla. Kuuntelen vaan ihan hötkyilemättä sekä mahtavaa Rumousia että svengaavaa esikoista. Hyvää ja kiinnostavaa musiikkia molemmat, though.
[Aion joka tapauksessa matkustaa koiran muodossa 1960-luvun Lontooseen ja käydän pissalla]
[Aion joka tapauksessa matkustaa koiran muodossa 1960-luvun Lontooseen ja käydän pissalla]
Tikku, asia, toiminta
Ja eihän tokikaan käyne niin, että Poikakuoron digitaalijulkaisu jäisi ilman perjantaimerkintäänsä. Kannattaa ainakin tsekata sarjakuvasivut, siellä on hyviä uusintoja.
torstaina, marraskuuta 25, 2004
Lepposa
1980-luvun Raahessa meillä oli tapana arvioida monia hyviä ja mukavia asioita sanalla leppoisa eli raaheksi lepposa. Oli lepposa meininki, joku oli lepposa jätkä, lepposa bändi jne.
Minä tykkään leppoisuudesta. Siksi haluankin, että joku kuuluisa pop-säveltäjä kyhäisi sellaisen laulun, jossa lepposa jätkä herää aamulla, keittelee kahvit, mutustelee meetvursti-voileipää, menee töihin, tulee töistä, katselee telkkarista uutiset, lueskelee lempikirjailijansa tuotoksia ja kuuntelee Rolling Stonesia, seurustelee silti sujuvasti perheensä kanssa, surffailee netissä, kirjoittelee blogia, katselee ehkä illan lopuksi kavereidensa kanssa jonkun hyvän elokuvan ja painuu sitten kiltisti pehkuihin suuresti arvostamaansa lempipyjamaansa pukeutuen.
Se olisi hieno laulu se. Säveleksi kelpaisi hyvin sellainen John Hiatt -tyyppinen juureva ralli. Sanat voisi kirjoittaa Hector tai Edu Kettunen...
Minä tykkään leppoisuudesta. Siksi haluankin, että joku kuuluisa pop-säveltäjä kyhäisi sellaisen laulun, jossa lepposa jätkä herää aamulla, keittelee kahvit, mutustelee meetvursti-voileipää, menee töihin, tulee töistä, katselee telkkarista uutiset, lueskelee lempikirjailijansa tuotoksia ja kuuntelee Rolling Stonesia, seurustelee silti sujuvasti perheensä kanssa, surffailee netissä, kirjoittelee blogia, katselee ehkä illan lopuksi kavereidensa kanssa jonkun hyvän elokuvan ja painuu sitten kiltisti pehkuihin suuresti arvostamaansa lempipyjamaansa pukeutuen.
Se olisi hieno laulu se. Säveleksi kelpaisi hyvin sellainen John Hiatt -tyyppinen juureva ralli. Sanat voisi kirjoittaa Hector tai Edu Kettunen...
keskiviikkona, marraskuuta 24, 2004
Kapteenin itkuiset terveiset
Eilen oli kaikesta huolimatta mukava ilta. Joukkueemme viehkeä seuralainen toi mukanaan tuulahduksen kaivattua eleganssia. Onnistuipa hän voittamaan Chick-tiedollaan kaulakorunkin. Pekalla oli hyviä ja erikoisia kysymyksiä, joskin ne oli huolella suunnattu "erästä joukkuetta" vastaan, mikä on tietenkin eettisesti väärin. Jos haluaa nujertaa Poikakuoron, on tartuttava seuralaisemme sanoja seuraten ns. suljettuun genreen. Muutenhan kaikkivaltiaalle ja mahtavalle joukkueellemme ei pärjätä. Näitä mietiskellen onnistuin viimein nukahtamaan itkuisen aamuyön jälkeen. Vieläkin kurkussa on iso pala. Kuka lohduttaisi Jupea?
Onnea uusille voittajille!
Onnea uusille voittajille!
Mitä siellä illalla taas tapahtuikaan
Voitettiin eka kierros. Toisella sukelsimme muhevahkosta pistejohdostamme huolimatta jonnekin viidennelle sijalle. Pudottiin siis finaalista, ja kauas. Tietämyksemme pelimusiikista oli olematon eli ei ollut ollenkaan.
Paras oli Donkey Konga. Onnea heille, vaikkeivät välttämättä niin pelkästään onnen varassa kisailekaan.
Paras oli Donkey Konga. Onnea heille, vaikkeivät välttämättä niin pelkästään onnen varassa kisailekaan.
Läl-läl-lää
Kiitos eilisestä kaikille osallistujille. Valitan, että puhuin ajoittain epäselvästi.
Seuraa kisaraportti:
I kierros tuntui olleen osittain helppo, vaikeuksia aiheutti odotusteni mukaisesti Duke Ellingtonin kappaleen säveltäjäkolmikko, vaan enpä itsekään olisi varmaan osannut vastata. Onneksi on apua tarjolla. Sinisen unen sanoittajaakaan ei löytynyt, Martti Haavio siis tekstin takana. Koska pitää muistaa, mistä tulee, kysyin myös deppareista, yksi joukkue muisti levyn nimen, vaan ei kuitenkaan osannut taustatarinaa kertoa. Eli kyseessä oli Pasadenassa nauhoitettu (olisikohan Music for the Masses -kiertueen, en muista varmasti) rundin 101. keikka. Ai niin, kaikki paitsi yksi joukkue muistivat karkkilaulun.
II kierros oli puolihelppo/vaikea, kaikkia R.E.M. -yhtyeen jäseniä ei tosin tiennyt kuin yksi joukkue, silläkin etunimi joltain soittajista puuttui. Vaan kuka niitä basisteja jaksaa muistaa. Hyvin oli pelitietämys hallussa Wipeoutin suhteen, moni osasi. Kappale itsessään tuotti vaikeuksia, Chemical Brothersia miksaajaksi tosin veikkailtiin, vaan kun ei niin ei. Erityisen iloinen olen siitä, että kaksi joukkuetta (Pupuliima ja nämä) saivat kaikki oikein pelimusiikkikysymyksessä. Pisteitä siitä tuli rutkasti (8), vaan elämässä jotkin asiat ovat tärkeitä. Ihmettelin hieman, että Ratpackin jäsenistö ei ollut tiedossa, tokihan kaikki nyt esim. tämän elokuvan muistavat. Eikö?
Finaali tuntuikin sitten vähän vaikeammalta, olisiko pitkäksi venynyt ilta vienyt voimia. Pistepirkot muistaakseni tunnettiin, valitettavasti pohjoinen ulottuvuus ei tullut selväksi, Hulkkosen Jorin osallistuminen levyntekoon ei ollut tiedossa. Autobahnin kansi tiedettiin, toivottavasti kukaan ei arvannut, kappale oli levyn viimeinen, aikas jännä, ei ihan vibaa punttiin laittanut. Kolmas kysymys oli tarkoitettu semihelpoksi, vaan eipä ollutkaan, kyseessä oli Electronic, Johnny Marrin ja Bernard Sumnerin sivuprojekti 90-luvulta. Taustoja tonkiessani huomasin, että ovat saaneet jo kolmannen levyn valmiiksi, on kuulemma parempimenoinen kuin toinen, eli sisko, jos tätä luet, niin joululahjalistan jatkeeksi. Neljäs kysymys oli vaikeaksi tarkoitettu ja siinä onnistuin oikein hyvin. Ei ollut tietoa Pleasuresta, eikä myöskään Jazz Crusadersin Wayne Hendersonista. Ehkä joskus toiste sitten. Viimeinen oli helpoksi tehty, kumpikin joukkue sen hyvin selvitti, lukuunottamatta kappaleen kirjoittajaa, tuli valitettavasti Kinks-toistoa Ray Daviesin kautta.
Voittajaksi siis Donkey Konga, kakkosena Roots, ero oli aika selkeä lopussa DK:n hyväksi, vaan oli kuitenkin oikeat joukkueet kolmannella kierroksella, eivät varjofinaalin osanottajat tällä kertaa olisi pärjänneet. Onnea vielä kummallekin finaalijoukkueelle.
Seuraa kisaraportti:
I kierros tuntui olleen osittain helppo, vaikeuksia aiheutti odotusteni mukaisesti Duke Ellingtonin kappaleen säveltäjäkolmikko, vaan enpä itsekään olisi varmaan osannut vastata. Onneksi on apua tarjolla. Sinisen unen sanoittajaakaan ei löytynyt, Martti Haavio siis tekstin takana. Koska pitää muistaa, mistä tulee, kysyin myös deppareista, yksi joukkue muisti levyn nimen, vaan ei kuitenkaan osannut taustatarinaa kertoa. Eli kyseessä oli Pasadenassa nauhoitettu (olisikohan Music for the Masses -kiertueen, en muista varmasti) rundin 101. keikka. Ai niin, kaikki paitsi yksi joukkue muistivat karkkilaulun.
II kierros oli puolihelppo/vaikea, kaikkia R.E.M. -yhtyeen jäseniä ei tosin tiennyt kuin yksi joukkue, silläkin etunimi joltain soittajista puuttui. Vaan kuka niitä basisteja jaksaa muistaa. Hyvin oli pelitietämys hallussa Wipeoutin suhteen, moni osasi. Kappale itsessään tuotti vaikeuksia, Chemical Brothersia miksaajaksi tosin veikkailtiin, vaan kun ei niin ei. Erityisen iloinen olen siitä, että kaksi joukkuetta (Pupuliima ja nämä) saivat kaikki oikein pelimusiikkikysymyksessä. Pisteitä siitä tuli rutkasti (8), vaan elämässä jotkin asiat ovat tärkeitä. Ihmettelin hieman, että Ratpackin jäsenistö ei ollut tiedossa, tokihan kaikki nyt esim. tämän elokuvan muistavat. Eikö?
Finaali tuntuikin sitten vähän vaikeammalta, olisiko pitkäksi venynyt ilta vienyt voimia. Pistepirkot muistaakseni tunnettiin, valitettavasti pohjoinen ulottuvuus ei tullut selväksi, Hulkkosen Jorin osallistuminen levyntekoon ei ollut tiedossa. Autobahnin kansi tiedettiin, toivottavasti kukaan ei arvannut, kappale oli levyn viimeinen, aikas jännä, ei ihan vibaa punttiin laittanut. Kolmas kysymys oli tarkoitettu semihelpoksi, vaan eipä ollutkaan, kyseessä oli Electronic, Johnny Marrin ja Bernard Sumnerin sivuprojekti 90-luvulta. Taustoja tonkiessani huomasin, että ovat saaneet jo kolmannen levyn valmiiksi, on kuulemma parempimenoinen kuin toinen, eli sisko, jos tätä luet, niin joululahjalistan jatkeeksi. Neljäs kysymys oli vaikeaksi tarkoitettu ja siinä onnistuin oikein hyvin. Ei ollut tietoa Pleasuresta, eikä myöskään Jazz Crusadersin Wayne Hendersonista. Ehkä joskus toiste sitten. Viimeinen oli helpoksi tehty, kumpikin joukkue sen hyvin selvitti, lukuunottamatta kappaleen kirjoittajaa, tuli valitettavasti Kinks-toistoa Ray Daviesin kautta.
Voittajaksi siis Donkey Konga, kakkosena Roots, ero oli aika selkeä lopussa DK:n hyväksi, vaan oli kuitenkin oikeat joukkueet kolmannella kierroksella, eivät varjofinaalin osanottajat tällä kertaa olisi pärjänneet. Onnea vielä kummallekin finaalijoukkueelle.
tiistaina, marraskuuta 23, 2004
Illan kysymykset
Taidan jo aavistaa illan kysymykset:
1.) Mikä yhtye?
2.) Kuka laulaa?
3.) Kappaleen nimi?
3.) Miltä vuodelta?
Mutta ei se haittaa. Peruskysymykset ovat...öh...peruskysymyksiä. Kevätkaudelle jokainen tuomari voisi kehittää vuorollaan jotain aiempaa erikoisempaa.
1.) Mikä yhtye?
2.) Kuka laulaa?
3.) Kappaleen nimi?
3.) Miltä vuodelta?
Mutta ei se haittaa. Peruskysymykset ovat...öh...peruskysymyksiä. Kevätkaudelle jokainen tuomari voisi kehittää vuorollaan jotain aiempaa erikoisempaa.
Spekulaatio tuomarin linjasta ja menestysodotuksistamme
Nythän on niin, että tänään koittaa henkilökohtaisen Pekkamme neitsyttuomaroinnin aika. Harvoin sitä on näin utelias kuulemaan, mitä ilta tarjoaa. Toisaalta taas olen aivan varma, että tietämykseni hipoo nollaa. Minun ja Pekan musatietämys on varsin eri alueilla, mikä on tietenkin hyvä kun ollaan samassa joukkueessa. Naisvahvistuksia joukkueeseemme houkuttelevan Jupen tietämyksestä tietämykseni on lähinnä osajoukko.
maanantaina, marraskuuta 22, 2004
Tähtivieras
Tiedoksi, että huomenna joukkueemme saa vierailijan. Hän osallistuu visaan eräänlaisena tarkkailijana eli emme ylitä säännöissä mainittua kokoonpanon suuruutta.
sunnuntaina, marraskuuta 21, 2004
Ennen kaikki oli paremmin?
Istahtaessani pitkän päivän päätteeksi tietokoneen ääreen on tapanani avata televisiosta CNBC Europen talousuutiskanava äänettömäksi taustaväreilyksi. Toisinaan saatan hetken mielijohteesta loikkia pari kanavaa ylemmäksi Music Televisionille. Kyseessä on lienee vanhaan rutiiniin pohjautua toiminto ajoilta, jolloin kanavalla törmäsi yleensä musiikkivideoihin. Nykyisin yleisin vastaantulija on kännykän soittoäänimainos. Perässä seuraavat yleensä autojen hip hop-tyyliseen ehostamiseen keskittyvä ohjelma tai entisen teinitähden uudeksi teinitähdeksi pyrkivän pikkusiskon elämää seuraava sarja.
Muistan vielä 1980-luvun alussa alkaneen popmusiikkikanavien vyöryn. Vaaran huipulla taivaalle kurkotteleva lautasantenni välitti kaapelitelevisioverkkoon Sky Channel- ja Music Box-kanavat, jotka tykittivät ruutuihin kansainvälisten supertähtien viimeisimpiä hittejä.
Oma lukunsa olivat tietenkin kanavien persoonalliset juontajat. Kuka muistaa vaikkapa Pat Sharpin tai Gary Daviesin? Amanda Reddington oli puolestaan saavuttanut listamenestystä K-Ram-trion hauskan Ménage à trois-hitin myötä (moniko muistaa?) ja päätyi lopuksi juontamaan metallimusiikin erikoisohjelmaa yhdessä metallijournalisti Dante Bonutton kanssa. Toisinaan Reddington tuurasi myös Gary Daviesia ja muistan elävästi, kuinka hän irvisteli ja tuhahteli Daviesin elostelulle Young, Free and Single-ohjelman alkutunnarin aikana.
Musiikkivideot olivat tuoreita, mielikuvitusrikkaita, siedettävään tahtiin leikattuja ja suosikkiartistin hittivideon näkeminen oli aina tapaus. Oma musiikkimaku alkoi muotoutua ja suosikit sekä inhokit erottua virrasta. Pidin kovasti vaikkapa Culture Clubin Karma Chameleonista, Jacksonsin Torturesta tai Madnessin hupaisista videoista. Michael Jacksonin Thrillerin täyspitkän version näkeminen oli jo luksusta. Toisaalta Sky Channelin eurolistaohjelmassa saattoi nähdä viikosta toiseen listaa hallinneen Europen vetämässä Final countdownia playbackina hollantilaisen diskon lavalla!
Wham!-yhtyeen extremepirteä Wake me up before you go-go-video ja ruudusta Ring-elokuvan Sadakon lailla tunkevat Choose Life!-paidat jaksavat puolestaan puistattaa edelleen. Itse kappaleen shokkiarvo on jo tosin laskenut siedettävälle tasolle.
Muistan vielä 1980-luvun alussa alkaneen popmusiikkikanavien vyöryn. Vaaran huipulla taivaalle kurkotteleva lautasantenni välitti kaapelitelevisioverkkoon Sky Channel- ja Music Box-kanavat, jotka tykittivät ruutuihin kansainvälisten supertähtien viimeisimpiä hittejä.
Oma lukunsa olivat tietenkin kanavien persoonalliset juontajat. Kuka muistaa vaikkapa Pat Sharpin tai Gary Daviesin? Amanda Reddington oli puolestaan saavuttanut listamenestystä K-Ram-trion hauskan Ménage à trois-hitin myötä (moniko muistaa?) ja päätyi lopuksi juontamaan metallimusiikin erikoisohjelmaa yhdessä metallijournalisti Dante Bonutton kanssa. Toisinaan Reddington tuurasi myös Gary Daviesia ja muistan elävästi, kuinka hän irvisteli ja tuhahteli Daviesin elostelulle Young, Free and Single-ohjelman alkutunnarin aikana.
Musiikkivideot olivat tuoreita, mielikuvitusrikkaita, siedettävään tahtiin leikattuja ja suosikkiartistin hittivideon näkeminen oli aina tapaus. Oma musiikkimaku alkoi muotoutua ja suosikit sekä inhokit erottua virrasta. Pidin kovasti vaikkapa Culture Clubin Karma Chameleonista, Jacksonsin Torturesta tai Madnessin hupaisista videoista. Michael Jacksonin Thrillerin täyspitkän version näkeminen oli jo luksusta. Toisaalta Sky Channelin eurolistaohjelmassa saattoi nähdä viikosta toiseen listaa hallinneen Europen vetämässä Final countdownia playbackina hollantilaisen diskon lavalla!
Wham!-yhtyeen extremepirteä Wake me up before you go-go-video ja ruudusta Ring-elokuvan Sadakon lailla tunkevat Choose Life!-paidat jaksavat puolestaan puistattaa edelleen. Itse kappaleen shokkiarvo on jo tosin laskenut siedettävälle tasolle.
lauantaina, marraskuuta 20, 2004
perjantaina, marraskuuta 19, 2004
Kaksi minusta
(Zabroznkywe na rabaljokwy, Puola 1967) Mies muuttaa Huippuvuorille sääasemalle. Hän murtaa oikean jalan keskivarpaansa pöydänjalkaan. Pari päivää myöhemmin tulee kova pakkanen, ja varvas paleltuu. Kuolio alkaa edetä, varvas putoaa pois, ja mätä syö reittiään eteenpäin ylös kohti päätä. Mies halkeaa kahteen osaan, ensin jalka, myöhemmin torso. Pian halkeama on leuassa saakka. Mies on kahdessa osassa, mutta haljennut epäsymmetrisesti.
Ruumiinpuoliskojen epäsuhdasta ja itäeurooppalaisesta ajankuvasta sekä juurevista maalaishahmoista ohjaaja saa irti monta hauskaa hetkeä, joskin kerronta alkaa laahata heti alusta ja heikkenee koko filmin loppuun asti. Käsikirjoittaja Wlaudalans Grymanzik ammuttiin toisinajattelijana saksalaismiehityksen aikana, ja sekä pääosanesittäjä että ohjaaja saivat Krakovan filmijuhlilla suorituksistaan pronssisen solmioneulan. Nautinnollista elokuvailtaa.
Ruumiinpuoliskojen epäsuhdasta ja itäeurooppalaisesta ajankuvasta sekä juurevista maalaishahmoista ohjaaja saa irti monta hauskaa hetkeä, joskin kerronta alkaa laahata heti alusta ja heikkenee koko filmin loppuun asti. Käsikirjoittaja Wlaudalans Grymanzik ammuttiin toisinajattelijana saksalaismiehityksen aikana, ja sekä pääosanesittäjä että ohjaaja saivat Krakovan filmijuhlilla suorituksistaan pronssisen solmioneulan. Nautinnollista elokuvailtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Bachia pääsiäisenä V
"Schafe können sicher weiden" kantaatista "Was mir behagt ist nur die muntre Jagd", BWV 208