Kesämusavisa

Poikakuoro voisi ottaa vastuulleen ensimmäisen kesämusavisan järjestämisen. Ajattelin paikaksi Konttisen kesäteatteria. Mukaan voisi näin liittää pussikaljoittelua ja muuta urheilua.

Trilogian viimeinen osa

Voitimme musavisan kevätkauden finaalin ylivoimaisesti. Palkintopokaaliin kaiverretaan Poikakuoron nimi kolmannen kerran peräkkäin. Kiitos muille joukkueille! Ilman kunnon vastustusta voittaminen ei tunnu miltään.

Tänään

Poikakuoro toivoittaa onnea kaikille finaali-joukkueille. Break a leg!

Huomenna

Muutama asia.

Tommi ei osallistu huomenna kausifinaaliin. Menetyksemme on tietenkin suunnaton ja se tulee takuulla vähentämään mahdollisuuksiamme. Sijaisena toimii Olli the Toolbox, nuoren Pentti Saarikosken näköinen hurjapää.

Olen valmistellut kaksi puhetta. Jos voitamme, puheeni on myötätuntoinen ja empaattinen. Jos häviämme, puheeni on silti myötätuntoinen ja empaattinen. Jos voitamme, korostan puheessani kausifinaalin voittamisen autuutta. Jos häviämme, korostan runkosarjan voittamisen autuutta.

Mitään puheita en aio tietenkään pitää. Tilitän tänne. Huomenna olen kaikissa tapauksissa juhlatuulella, sillä onhan Poikakuoro helvetti soikoon kiistatta kaikkien aikojen paras musavisajoukkue.

Miten kävi vuosi sitten? Minulla on dokumentti:

Vaikka finaalivastustajamme oli joukkueista kenties kaikkein pelätyin, nujersimme heidät silti lähes ylimaallisella synenergialla. Jostain syvältä deklaratiivisen muistin syövereistä onnistuimme noin vain kuivertamaan käypää musiikkiaiheista nippeli- ja nappelitietoa vastauspaperin riveille. Eikä siinä kaikki, sillä kaiken lisäksi voitimme myös runkosarjan. Kiitokset kuuluu tietenkin koko joukkueelle. Jokaista tarvittiin, jokaisella oli tietoa. Syksyllä jatketaan.

Mitä muuta? Päivän levy on Paul Simonin Still crazy after all these years (1975). Siinä on sellainen laulu kuin 50 ways to leave your lover. Kertosäkeistö kuulostaa Stevie Wonderilta ja muista osista mieleen tulee Sting. On tainnut Gordon Sumner kipaletta muutamaan kertaan kuunnella.

Survivor

Mielenkiintoinen tuo All Stars Survivor. Kahden ensimmäisen kierroksen jälkeen olen pannut merkille, kuinka tällä kertaa johtajuutta varotaan; kukaan ei halua olla erityisen näkyvässä asemassa. Matalan profiilin pitäminen sen sijaan on selvästi monen osanottajan strategiana. En tiedä kuka voittaa, mutta suosikkini on tietenkin Richard Hatch, tuo ylipainoinen ja alati nakuna kuljaileva, ylimielisen laiska gay. Kaikkein värikkäimmät tyypit ovat koko sarjan suola. Mieleeni ovat Richin lisäksi jääneet ainakin Afrikka-episodin mahtaileva Frank Garrison, limanuljaskat Rob Mariano & Sean Rector (Marquesas) ja luisevat, ilkeät ja aivottomat Heidi & Jenna (Amazon) sekä tietenkin kaikkien aikojen kelmi Jon Dalton (Pearl Island). Kaikkien aikojen lempparini on kuitenkin (täysin toisenlaisessa merkityksessä) Colleen Haskell, american sweet heart, jonka silmät saivat minut ylipäätään seuraamaan koko hemmetin ohjelmaa.

Ässä ilmassa

Kas! Discovery Channel näkyy esittävän sarjaa Flying Heavy Metal, jossa ilmojen ässä Bruce Dickinson lentää erilaisilla lentokoneilla ja kertoilee ilmailun maailmasta. Tänään esitetyssä jaksossa putkuteltiin mm. vanhalla kaksitasolla, kokeiltiin nousuja ja laskuja Boeing 747:lla ja muisteltiin museoon rullannutta Concordea. Ensi viikolla Bruce pääseekin sitten ainakin modernin Airbusin puikkoihin.

20 vuotta myöhemmin

Peruskouluikäisenä ja raahelaisena olin tietenkin luonteeltani kateellinen. Vuonna 1985 kateuden pistoja aiheutti kaverini Lauri kahdesta painavasta syystä: ensimmäinen oli Heaven and Hell (1980) ja toinen Mob Rules (1981). Molemmat levyt kuuluivat Laurin kokoelmaan.

Ilouutinen: Kaksikymmentä vuotta davemustaine-henkistä piinaa on ohi, sillä omistan nyt vihdoin kummatkin Sabbath-klassikot 180 gramman näköisvinyylipainoksina. Tampereella vertasimme Tehan kanssa ensiksi mainitun sointia ohuempaan prässäykseen. Soinnin kirkkaudessa ei ollut huomattavaa eroa, mutta alakerta jytisi ja kunnolla.

Olisi muuten hienoa, jos voittaisimme kausifinaalin Ronnie James Dio-aikakauden Black Sabbath-tietoudella.

Laura Mars

Istuessamme Telakalla kaikkein valoisimmalla paikalla, vaihdoimme innokkaasti kuulumisia. Juttelimme myös elokuvista. Kerroin juuri ostaneeni Hämeenpuiston pohjoispäässä sijaitsevasta antikvariaatista mielenkiintoisen soundtrackin. Sain kuulla hauskan tarinan, kuinka olit nähnyt elokuvan Amerikassa vuonna 1978, aivan liian pienenä. Faye Dunawayn silmät eivät olleet jättäneet meitä kumpaakaan rauhaan. Nauroimme sille.

Kevätkauden viimeinen vakiovisa

Kisasimme ilman joukkueen virkavuosikkaimpia jäseniä eli kapteenia ja ylimatruusi-Pekkaa. Otimme korvikkeiksi suulaan mainosmiehen ja Ässien SatuSHn.

Kisa sujui reippain mielin. Voitimme ensimmäisen kierroksen. Toisella kierroksella Roots sai meidät kiinni, mutta tasapisteissä päästiin finaaliin. Itse pidin erityisesti levynkansikysymyksistä. Petri Nygård-kysymyksen neljänkymmenenseitsemän bändinnimen kohtaa onkin jo kommentoitu donkeykongalassa. Megapommipläjäykset menivät toisille.

Finaali oli sitten vähän eri linjaa, eli tajuttoman hankala. Saimme pisteitä 5-, eli alle pojon per kysymys. Voiton kerännyt Roots sai finaalikierroksesta muistaakseni kokonaista kuusi pistettä. Jostain syystä tappiomieliala ei päässyt iskemään koko visassa, ja taputimme lopuksi innokkaasti paremmalle joukkueelle, ja saatiinhan tästäkin kisasta kaksi pojoa kotiin, eli mitenkään penkin alle ei menty.

Muualla SatuSH kirjoittaa miltä tuntuu visata Poikakuoron matkassa. Henki oli poikkeuksellisen hyvä tällä kertaa, eli oli ilo edustaa. Tästä voi nyt sitten spekuloida kausifinaalia odottaessa, onko kuntohuippumme nyt oikein vai väärin ajoitettu.

Lisää...

Salamana levylautaselle laskeutui:

Sahara Hotnights, Donnas, Sounds ja Sheryl Crow.

Kiitos yllytyksestä, vieraani.

Casting

Jos elokuvataan Joan Jett, rooliin ehdottomasti Katherine Moenning. Yes yes yes!

Top-5

Woody Allen:

1.) Husbands and wives
2.) Hannah and her sisters
3.) Deconstructing Harry
4.) Annie Hall
5.) Manhattan

Purjehdusseuran esimiehet

Eilisen Rovala-bändikatselmuksen (seitsemän kokoonpanoa!) eräs kohokohta oli vanha suosikkini Brick House. Kun heräsin aamulla virkeänä ilman krapulaa - ylistäkää Herraa - kaivoin Commodores-kokoelmani esiin. Lionel Richien "johtama" yhtye levytti vuosina 1974-1979 kahdeksan discofunkin klassikkoalbumia. Squeeze the Fruit!

Menovinkki

Tänään kannattaa mennä Tivoliin, siellä on mm. pupuliimalaisia soittamassa pikkuisen niin kuin silleen piukeaa disco-musaa.

Do you remember the 21st night of september? Love was changing the minds of pretendersWhile chasing the clouds away...

Kun lapsettaa

Jackie + Kelso = Jackie Kelso

Roots omassa luokassaan

Rootsit, nuo viileät kundit, voittivat ylivoimaisesti viikkofinaalin. Poikakuoron toinen sija ei kuitenkaan ollut joukkueelle mikään varsinainen pettymys. Erityisesti Pekka oli skarppina ja pelasti meille tukun pisteitä finaalissa. Itse visa oli ok, tosin lähdekritiikissä olisi jälleen ollut parantamisen varaa.

A) Rakkauden haudalla on Suomen Äänitearkiston mukaan ensimmäisenä levyttänyt Sakari Kuomanen jo vuonna 1984.

B) Tapio Rautavaara näytteli Pekka Puupää elokuvassa (1953). Joukkueemme juniori tämän tiesi, tuomarit eivät. Ei pisteitä.

No, onneksi tämä ei ole niin vakavaa. Leppoisasta ajanvietteestähän tässä on kysymys. R & S oli iloinen tuomarivaljakko, jonka mesuamista oli hauska seurata. Viihtyisä ilta.

Basistivitsi

Eläintarhan gorillanaaras oli ollut jo pitkään kiukkuinen. Hoitajat arvelivat että kyse oli silkasta munan puutteesta eli että naaras tarvitsisi vain kunnon panoa. Mutta mistä apu? Lähimmät gorillaurokset olivat Göteborgissa asti. Silloin joku hoitajattarista esitti, että kysytään erästä hänen tuntemaansa suurimunaista basistia hoitamaan hommaa. Hänen tietääkseen basistia vaivasi sitäpaitsi krooninen rahapula, mikä tekisi houkuttelusta helpompaa. Eläintarhan johto katsoi, että jos gorilla tulee 100:lla eurolla vähänkin helpommin käsiteltäväksi, niin keino oli kokeilemisen arvoinen. Basistille soitettiin ja häntä pyydettiin tulemaan eläintarhaan. Gorillahäkin luona hänelle tehtiin selvä tarjous: 100 euroa oikein kunnon panosta. Basisti katseli gorillaa pitkään. Sanoi lopulta suostuvansa. Kolme ehtoa hänellä kuitenkin oli: 1.Katselijoita ei saanut olla 2. Hän saisi käyttää kondomia 3. Hän voisi maksaa kahdessa erässä.

Lähde (e-mail)

Kiikun kaakun

Saattaa olla, että joukkueemme on jälleen alimiehitetty illalla. Varmaa se ei vielä ole. Mutta sataprosenttisen varmaa on se, että Poikakuoron missiona on voittaa molemmat jäljellä olevat viikkovisat. Ei siksi, että tarvitsisimme kipeästi pisteitä, vaan

a) jotta jännitys säilyisi viimeiseen visaan, kun kakkoset saavat kaksi ja loput yhden pisteen.
b) jotta saisimme lisää ilmaista olutta aiemmin saadun kolmenkymmenen tuopin jatkoksi.

Saapa nähdä, sortuvatko Susanna ja Reetta vedätykseen. Tuskin kuitenkaan. DK saalistaa tänään yhden pisteen, kuten myös Roots ja Noone. Ässät tulevat toiseksi, mikäli Mr. Ace suvaitsee lopultakin tulla uudellelleen visailemaan. Jos ei, niin silloin kaksi pistettä nappaa Huskvarnan Ompelukerho.

Denzel on bad

Taidanpa mainita täälläkin, että toosasta tulee tänään klo 21:15 Antoine Fuquan ohjaama Oscar-palkittu modernia poliisipedagogiikkaa tutkiskeleva Training Day. Kerrankin Mr. W. näyttelee pahista moraalisaarnaajien sijaan - kelpo rooleja nekin, mutta vaihtelun virkeys toi heti palkinnon. Kuulin muuten jostain, että myös Washington ja Spike Lee ovat jälleen kuvaamassa yhdessä. En jaksa kuitenkaan googlata. Odottelen rauhassa.

Quadrophenia

Muutaman kuukauden tauon jälkeen oli aika katsoa jälleen Quadrophenia. Tällä kertaa tieteellisistä syistä, sillä vieraani väsää tutkielmaa ilmailusta mod-kulttuuriin pesiytyneestä ja Keith Moonin tunnetuksi tekemästä tunnuksesta. Itse elokuvassa sitä ei kuitenkaan näkynyt. DVD:n kansikotelosta sitä ei voi olla huomaamatta.

Quadrophenia teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Ihailin elokuvan kapinallista päähenkilöä James Jimmy Michael Cooperia (Phil Daniels), enkä tunnistanut lainkaan hahmoa riivaavaa puperteettista identiteettikriisiä. Pidän elokuvasta edelleen; se on kauniisti kuvattu, nuoret näyttelijät tekevät työnsä sydämellä ja The Whon musiikki on tietenkin aivan mahtavaa. Suosikkikohtaukseni on kuvattu meren äärellä. Brightonin viileät merenrannat ja Beachy Headin fossiiliset rantakalliot tuovat elokuvaan tarvittavan jyhkeää vertauskuvallisuutta.