Aaria Es ist vollbracht kantaatista "Sehet, wir gehn hinauf gen Jerusalem" BWV 159. Dietrich Fischer-Dieskau, Berliner Philharmoniker, joht. Karl Forster.
Seppo Heikinheimo oli helkutinmoinen kääntäjä. Dubalin Horowitz-kirjakin on takuulla saanut suomennoksen myötä tyystin toisenlaisia, humoristisia painotuksia. Tuubista löytyy paljon Horowitz-aiheisia videoita, joista useat ovat mielenkiintoista katsottavaa.
Mutta nyt soi Kissin Hotter Than Hell, jonka alkuperäisversio paskoista soundeista huolimatta varsin seksikästä rokkimusaa. Kiss oli usein Criss eli svengi on tässäkin kohdallaan ja tukee asiallista, tunteikasta sanoitusta. C'mon And Love Me on myös hyvä esimerkki. Tekikö Skid Row siitä coverin?
Viime kesänä piipahdin Tavalla katsomassa Disneyland After Dark:n keikkakuosin ja täytyy sanoa että olin monttu auki, upeaa. Pilke silmäkulmassa, hienoa ironiaa joka on pirun harvinaista nykyisin musakuviossa. Rehellistä rokkia jo 30 vuotta tahkonnut Tanskalais retkue tulee ylihuomenna juhlakiertueellaan myös suomeen. Eli,torstaina tärähtää Tavastialla ja mä olen siellä sitten niin. Rehellinen veronmaksaja kuittaa täältä tähän.
5.) Juustot 4.) Genesis 3.) Kevättalvi 2.) Huominen matka 1.) Bändimme uusi laulaja
Unilevyinä mestariteokset Duke ja Abacab. Tietäisittepä kuinka nopeasti voin nukahtaa Duchessin aikana, on se niin hypnoottinen. Hupaista seurata omaa vajoamista myyttien valtakuntaan. Näkisi vaan enemmän seksiunia!
1.) Talking Jazz! Parasta, mitä USA:sta tulee: rytmimusiikki! 2.) Samoojan eilinen julkkarikeikka paikallisessa musiikkikirjastossa! 3.) Lauhat kelit, en kaipaa hirmupakkasia - mutta aurinkoa kaipaan! 4.) Lauantai-ilta, tai oikeastaan koko päivä, kun aamupalakin onnistui! 5.) Ystävät, kaverit ja tutut - ihan yllättävissä tilanteissa saa apua ja tukea!
Vielä samoojasta. Keikalla tehtiin yksinkertaisesti kaikki oikein. Oli pulla- ja kahvitarjoilua, hiveleveät soundit, biisit ja sovitukset, kiinnostavat juonnot, ystävällinen ja kannustava ilmapiiri ilman rasittavaa makeilua - tai kateellista kyräilyä ja kaikkiviisaiden pseudosarkastisia kommentteja, joihin silloin tällöin törmää musiikkimaailmassa ja muuallakin.
1. The Wire dvd boksi. HBO:n sarja, ehkäpä paras sarja mitä ikinä seurannu, hyvin kirjoitettu.
2. Mad Menin 6.kausi, Jessica Pare on vaan niin upee ja koko toi sarja menee jonnekin ihmeelliseen tyylikkääseen pimeyteen jakso-jaksolta. Mystinen imu.
5.) Boogie Nights
4.) Big Lebowski
3.) Happiness
2.) Doubt
1.) The Master
Kaikkia hänen elokuviaan en ole nähnyt. Tämä lista muodostui nopeasti ja intuitiivisesti, kuten pitääkin. Outoa, sillä olen aika paljon kuunnellut viime kesänä hankkimaani The Master -soundtrackia, jonka kannessa mestari komeilee.
Melekosta. Nyt-liite täräytti inttervepsiin lyhyen (h)oppimäärän suomihiphopista. Varsin ansiokas ja tiivistetty paketti, vaikka joistain asioista itsekin olen ihan vähän eri mieltä tekijöiden kanssa. Kyllä tuo silti on nimensä mukaisesti sellainen paketti, jolla pitäisi peruskurssi läpäistä.
Sitten google on tehnyt tällaisen päräyttävän visualisoinnin musiikin aikajanasta, eli Music Timelinen. Tuossa varmasti riittää ainakin musarunk...hifistelijöille naksuteltavaa toviksi.
Ja on mulla tähän laittaa vielä videokin. Tiukka styge. Oikeen megabläästi menneisyydestä.
Tänään kuulemma katsotaan Waspia, tuttavallisemmin W.A.S.P.
Mikäpä siinä. Ehkä opin taas jotain uutta ja jotain vanhaa tulee mieleen. Muistoja pulpahtelee jo nyt.
Waspin debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1984. Osaksi sen innoittamana perustin naapurinpojan kanssa bändin nimeltä Bask. Minä soitin Landolaa ja P hakkasi aluksi tyynyjä, myöhemmin oikeaa rumpusettiä. Kun teimme demoja, minä istuin mahdollisimman lähellä mankkaa, jotta skeban soundi erottui rumpumölystä. Luokkakaverini oli demostamme niin innostunut, että lainasi kasetin, äänitti sen kotonaan ilman halki ja väitti serkulleen, että soitti itse siinä. Parhaan laulumme nimi oli Baby, sanat menivät näin: "Baby!".
Mainittakoon ylpeydellä, että muinainen luokkakaverini on tätä nykyä erään maineikkaan heavy rock-lehden päätoimittaja. Naapurinpoika puolestaan on oopperassa duunissa, ja minä lainaan edelleen pennuille heviä.
1.) Animal (1974-)
2.) Peter Criss (1976-)
3.) John Bonham (1984-)
4.) Charlie Watts (1985-)
5.) Teppo Mäkynen (2000-)
Steve Jordan, jota olen diggaillut vuodesta 1988, ei aivan mahtunut listalle. Mäkysen soittoa näin ja kuulin hetki sitten ensimmäistä kertaa livenä. Herramunjee mikä svengi! Pääsin sanomaan väliajalla Tepolle, että hän sai minut hankkimaan viimein rummut. Ne on nyt matkalla Yhdysvalloista.
Kyllä: jos yhtään arvostatte rumpujensoittoa eli kunnon musiikkia, menette tasan tarkkaan huomenna klo 14:00 (!) kuuntelemaan jälkimmäistä konserttia. Heittäkää siis vittuun ne kaiken maailmat tekosyyt emmäjaksakuonniinraskastabyhyy tai rokki sitä ja rokki tätä ja menkää kuuntelemaan jatsia.
Taidanpa opetella näin joulun kunniaksi Fauren Pavanen. Soittimen jo kokosinkin.
Top-5
1.) Vanha musiikki
2.) Eilinen talvipäivän seisaus
3.) Avaamattomat LP-paketit
4.) Onnistunut ruoanlaitto, erityisesti lisukkeet
5.) Crissin ja Frehleyn omaelämäkerrat, nyt toinen kierros suomeksi
1.) Neljännen sinfonian viimeinen osa (tähän liittyy eräs henkilökohtainen luontokokemus Vahon kylässä) 2.) Alla marcia (sain soittaa tätä kerran Elias Seppälän johdolla) 3.) Valse Triste (luin poikasena Heikki Turusen kirjoja, ja hän kehui biisiä haastattelussa. kolahti) 4.) Tuonelan joutsen (Karajanin johtamana, koska se vaan sattuu olemaan eka minkä koskaan kuulin) 5.) Viulukonsertto (kuuntelin tätä yhteen aikaan miltei joka päivä, osaan hymistä mukana alusta loppuun)
Tampere-talolla soittivat Rouvalin johdolla Andante Festivon. Kuulosti ihan mielettömän kauniilta! Harkitsin listalle, mutta sitten olisi pitänyt huomioida myös viides sinfonia.
Pala suomirokin historiaa vuodelta -83. Kamaa lentänyt lavalle aivan saatanasti mutta katurokkibändi sen kun vaan vetää. Soolon aikana joku puupää nakkaa lavalle pullon johon on urinoitu, pulikka osuu Hulkon olkapäähän mutta meno vaan jatkuu. Harmi ettei viiteot ole paremmalla äänellä varustettu, silti olennainen välittyy.
5.) Onnistuneet pikkujoulut
4.) Äkkiarvaamattomat tilanteet
3.) Vuoden parhaat sarjakuvat -tuumailu
2.) Oikolukijan palkitseminen herkullisella lounaalla
1.) Mielenkiintoiset WhatsApp-keskustelut erään henkilön kanssa
Olisi hauska kuulla. miten Poikakuorolla menee itse musavisassa. En ole hyvistä aikomuksistani huolimatta päässyt visoihin osallistumaan, viimeksi taisi olla kevätfinaali, jonka Poikakuoro voittikin jälleen kerran hiuksenhienolla erolla.
Niin pennut. Lukekaa filosofiaa: Poikakuoro on Zenonin vanha kilpikonna, jota te nuoret ja kauniit akhilleukset ette tule koskaan saavuttamaan.
1.) Kairatie arkiaamuisin
2.) Kaamosjazz
3.) Pitkävapaa
4.) Fast Show
5.) Lauantai
Ei tärkeysjärjestyksessä, paitsi ykkönen on numero uno. Cheek (kirjoitinko oikein?) on minulle edelleenkin mysteeri, sillä en ole vieläkään tietoisesti kuullut hänen musiikkiaan, ja juorulehtien valokuvissa sillä on aina sama tylsä ilme. Onko se oikeasti Suomen suosituin artisti tällä hetkellä? Vaikea uskoa, että se on parempi kuin vaikkapa Tokela, tai jos amerikkalaiset huomioidaan, Willie Nelson.
1. Itse tehdyt, tuoreet sämpylät
2. terveet kädet (ei bändi)
3. viime kesänä pitkään jatkuneet uintikelit
4. viime kesän naisten em-jalkapallo
5. viime aikojen levyhankinnat
Olipa rattoisa iltapäivä kuoroihmisten seurassa! Innokkaiden ja asiaansa intohimoisesti suhtautuvien harrastajien jutustelua ja näkemyksiä on aina mukava kuunnella. Tiedossa on taatusti mielenkiintoinen setti, onnea ja tsemppiä koko porukalle!
1.) Carl Perkins: Put your cat clothes on 2.) Johnny Burnette: The train kept a-rollin' 3.) Stray Cats: Baby blue eyes 4.) Eddie Cochran: Twenty flight rock 5.) The Beatles: Bad boy (Lennon) / I'm down (McCartney)
Tänään on siis kulunut kolme vuotta jamaikalaisen kultakurkun, Gregory-sedän kuolemasta. Siinä oli setämies, joka osasi hommansa. Nimittäin laulelun ja mimmien mehustuksen suorastaan jumalaisen suvereenisti. Tässäpä tällainen vajaan tunteroisen kestävä tyylinäyte vuodelta 1984 Brixtonista. Melkeen tulee tippa linssiin itelläki. Ei muutako taustalle soimaan ja ottaan chillisti. Tässä on kaikki klassikot.
1.) Lainarummut olohuoneessa
2.) Eilisen heavyrock-demon basso-osuuksien äänittäminen
3.) Ensi viikonlopun Halloween-keikka: Vampires and Demons!
4.) Kuluva pitkävapaa monine menoineen, rientoineen ja tapahtumineen
5.) Huomisen sunnuntain kuumottavat flashbackit, jos käy kuten olen ounastellut
Yöpöydällä levyjä ja musiikkikirjoja, jääkaapissa samppanjapullon vieressä ihanalta vieraaltani jäänyt espanjalainen parsakaali. Teen siitä huomenna ruokaa, jahka kylpyhuone hohtaa puhtauttaan. Olkoon se osapalkkio.
Kohta kaksi tarkemmin: kromaattinen juoksutus, melodinen molliasteikko, sooloa komppaava fryyginen riffi sekä väliosan rinnakkaiskvintit + hemmetin outo lasku toonikasta onko se nyt submedianttiin vai mikälie, ihan sama mutta outoa halloween-musiikkia yhtä kaikki - toivottavasti onnistuu!
Eilen tajusin Musavisassa, että Ice CubenYou Know How We Do It on jo KAKSKYTÄ VUOTTA VANAHA PIISI SAATANA!!!! Kun se siis eilen soi. Samoin Souls of Mischiefin'93 til Infinity. On yhtä vanhaja soi eilen. Ja minä muistan, kuinka sain Cuben Lethal Injectionin joululahjaksi ja diggailin. Souls of Mischiefiä tuli ensin lauantaisin fiilisteltyä Yo! MTV Rapsistä ja sitten mentyä räppipäissään lähikauppaan elämää suuremmissa housuissa huppu syvällä päässä 16-vuotiaan late bloomerin kuikelon itsevarmuudella, jolle kukaan ei aukonut päätään - todennäköisesti huvitukseltaan, vaikka olin ehkä silloin toista mieltä asiasta. Kasvoin nimittäin pitkäksi vasta seuraavana vuonna ja urheilija musta tuli vasta kahdenkympin kieppeillä, plus miinus kolme vuotta. Sen levyn sain kaverilta sitten ceedeeltä äänitetyllä c-kasetilla. Ei ollut edes ämpeekolmosia vielä intternetti väärällään, Spotifysta puhumattakaan. Kouluunkin mentiin kävellen puolitoista kilometriä ja partiossa nukuttiin laavulla yötä talvellakin, perkele.
Kids these days...nyt setä kertoo kauhujutun, kun meni niinkin pitkään, kuin varmaan kaksi vuotta, kun mun ainoat räppilevyt olivat kasetille paikallisradion montteeraamossa asiantuntevasti mikserin kautta itseäänitetyt Public EnemynFear of A Black Planet ja It Takes a Nation of Millions to Hold Us Back. Ite piti niihinki kirjoitella biisien nimet, samoin kuin muihinkin kasetteihin. Sitä kansitaidetta tuli harrastettua muuten paljon, graffitien piirtelyn lisäksi, kun niitä kavereilta ja kirjastosta äänitettyjä räppikasetteja oli. Joitain on vieläkin tallella. Se, miksi mä äänitin ne paikallisradion montteeraamossa on henkilökohtainen juttu, eikä se kuulu muille. Eikä se, montako graffitia mä oon maalannut ja jäinkö niistä kiinni. Mun kuviksen numero oli muuten ysi ja menin taidekouluun, joten do the math sen suhteen, hukkasinko nuoruuteni.
Nykyinen räppikin tuntuu olevan pääosin paskaa, tai vähintäänkin haukkaavan paskaa, vaikka ei se silloin kakskytä vuotta sitten ollut näin. Tai oli se silloinkin oikeasti osin näin, mutta mä olen halunnut ja onnistunut unohtamaan monta huonoa räppäriä, vaikka Vanilla Ice ja Will Smith vielä kummitteleekin jossain kellareissa. Ne monet vanhat sedät tekee muuten vieläkin v***n hyvää räppiä, yhtään vähättelemättä monia hyviä nykyräppäreitä.
“He was fanatic for what grabbed him though. He had many many albums that he kept because of a single track, often a single twenty-five-second solo, or for only a single musician, like James Burton on Ricky Nelson tunes, John McVie’s bass playing on Fleetwood Mac records, Joe Osborne’s bass on even the worst cornball pop, or Grant Green’s guitar on a lot of pretty trashy material.
(…)
Quine was an angry guy and the anger came from his being maltreated and dismissed by morons and thugs and tight-assed social conservatives, including his parents.” (s. 185)
Rakkaus tulee spurtteina ja soolo.
Tänään fanit ympäri maailmaa muistavat 50 vuotta sitten syntynyttä kantonpopin ja valkokankaiden supertähteä Anita Muita. Anitaa muistetaan myös tulevan joulukuun 30. päivänä, jolloin on kulunut 10 vuotta hänen poismenostaan vakavan sairauden murtamana.
Ite tein kaikki. Tämänkin tässä iltapuhteina ja aikataulutkin olen kattonut valamiiksi. Aletaampa visaamaan nyt torstaina 10.10.2013 klo 20 tuolla Rovaniemen Kauppayhtiöllä, niin tulukaahan paikalle, kun me Kauppayhtiön Empun kanssa värkätään teidän iloksi aloitusvisa. Ja parempi jakaa ja näkyä kaikkien.
Bändit taisivat esiintyä paremmuusjärjestyksessä, vika oli paras eli kylän omat pojat täräyttivät sellaisen shown, että oksat tippuivat harakoineen päivineen. Jussi varsinkin oli ihan vitun hyvä. Sitä paitsi tuli kunnon hiki, kun tanssipartnerini oli niin kuuma!
Yllättävän hyvä keikka molemmilta bändeiltä, tosin jälkimmäisen special guest oli aika...vastenmielinen. Tänään vaihdetaan areenaa, loistava laulaja tiedossa.
...alan tottua 9-kieliin. Koko helahoito on mennyt vuodessa uusiksi. Soundi alkaa vihdoin löytyä!
Top-5:
1.) Viikonloppu 2.) The Long Run, Don Henley 3.) Buukattu Halloween-keikka 4.) E:n vinkkaama kirja Dude ja Zenmestari 5.) Duo-äänitysten viimeinen yllätysraita, erityisesti sen soolo
Ruotsiin suuntautuneelta lomamatkalta tarttui korvamato. Viikon on se jo kuuloaistimissa kiemurrellut. Eipä toisaalta hätää, tämähän on hieno indiepopversio vanhasta iskelmästä ja onhan joskus moni pahempikin viisu päätynyt päänsisäiseen voimasoittoon. Korvalääkkeeksi voikin sitten tarpeen tullen nauttia sopivin annoksin pikkukaupungin kivijalkakaupasta löytyneitä Hellacopters-lättyjä...
Dokkari olikin enemmän kuin turinaa jostakin merkittävästä pöydästä: se oli kertomus rakkaudesta musiikkia kohtaan, täynnä inhimillistä lämpöä ja tunnetta.
Marraskuussa tulee muuten täyteen 40 vuotta Juice Leskinen & Coitus Intin ensimmäisen LPn julkaisemisesta. Juhlavuosi siis siltä osin. Me täällä Poikakuorossa haluamme juhlistaa sitä vähän ennakkoon seuraavalla kappaleella, joka ironisesti sopii tähän aikaan. Silleen ironisesti, tiedättehän. Läpällä ja silleen. Ei näitä juttuja kannata ottaa liian vakavasti.
Se mimmi joka teki tästä biisistä sen mihin Jagger ei pystyny. Jaggeri oli sanonu Claytonille et revittele vaan sinne biisiin, kuulostaa hyvältä. Clayton sano et pistäkää taaloja tiskiin niin lisää tulee.
Alan päästä jyvälle. Ismo Alanko on yksinäinen mies.
Hämärä muisto: luultavasti se oli juuri Alangon lauluääni, joka tuntui äärimmäisen oudolta, vastenmieliseltä ja vaikealta vuonna 1981. Riihipellontiellä, isäukon radiosta.
Tsekkasin eilen sanat Eppu Normaalin kappaleesta Mutta ihmeistä suurin. Martti Syrjän sanat valkoisessa sisäpussissa näyttivät kauniilta. Esimerkiksi Kaikki häipyy, on vain nyt on kulunut kansanhitti, mutta kun näin pitkästä aikaa sanat paperille kirjoitettuna, jostain pulpahti esille uusvanha, kaihoisa fiilis.
Simmons: Ace took me to lunch before his book came out and he read me a chapter about how he almost drowned in a pool and I saved him by diving in and pulling him out. He asked if it was accurate. I said, '95 percent of it was accurate, except it wasn't you; it was Peter Criss who was drowning. You've been a f**king drug addict all of your life. Both Peter and Ace were at one point pure, innocent, believed all for one, one for all, and then they succumbed to the clichés of rock. So neither Ace nor Peter were fully conscious when any of those things happened. It's up to you if you want to believe them. We wish them the best, but those books, to my estimation, they're closer to fiction
Sielun Veljet. Tuotannon läpikuunteluprojekti on päättymäisillään, samoin lukeminen. Kun tapahtumiin on jo näinkin paljon ajallista etäisyyttä, voi ilmiötä tunnustella aiempaa rauhallisemmin. 1980-luvulla bändi tuli niin jumalattomalla tavalla iholle.
Aivovuoto on Kemmurusta tutun Jodarokin yhteinen sivuprojekti parin muun tyypin kanssa ja matsku kolahtaa mulle aina tosi hyvin. Sopivan nyrjähtänyttä ja toisaalta tiedostavaakin, mutta ei silleen niinkö liian tiedostavaa, tiiäkkö. Nyt niiltä tuli ulos tämmönen poikkitaiteellinen lyhytelokuva.
Mikäs se olikaan se hieno laulu, jota ajattelin tänään...ai joo, Policen Synchronicity. En ole koskaan perehtynyt biisin lyriikkaan, mutta olen aina olettanut, että se liittyy Jungin juttuihin. On nimittäin vähän sellaista pientä mielekästä ja kutkuttavaa yhteensattumaa ilmassa. Taisin jo aiemmin mainitakin asiasta.
Viikonloppuna painun Kainuun maisemiin. Kongasjärven rannalla, nuotion ääressä on onni olla. Yhtenä syksynä monta vuotta sitten makasin kirkkaalla ilmalla selälläni ja näin linnunradan. Olin avaruudessa.
Valerie June rulettaa, yksinkertainen on puhuttelevaa. Samaten D-A-D jaksaa pistämään mun punttiin tutinaa yhä uudestaan ja uudestaan. Docventuresin keskiviikko vedot on kans olleet aika hyviä. Eagles dokkarin ekan osan katoin ja arvostus sitä paskabändiä kohtaan nousi mut ei kuitenkaan niin paljon et oisin kakkos-osan tsekannu. Davod Bowien 5 vuotta doku oli kans aika.... viihdyttävä. Jäbä on parhaimmat jutut duunannu aikamoisessa pölyssä ja sidekickit oli päästetty ääneen paitsi Stevie Ray Vaughan. Pikkasen petyin dokkariin. Depeche Mode on lähteny kiertueelle, se pitäis mennä katsomaan ens talvena jonnekin. Mua ihmetyttää toi Röyhkän&Nartun hypettäminen, oikeesti. Ja toisaalta mua ihmetyttää myös miten tää Peltonen kirjottaa niin kuvottavan huonoja levy-arvioita Lapin Kansaan ja miks ne niitä yleensä julkaisee.
Mä voisin jopa yrittää osallistua tänä syksynä musavisaan, jossain joukkueessa, ehkä.
1.) Tulikuuma salsa
2.) Bowien Young Americans
3.) Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus
4.) Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
5.) Kynttiläkauden alkaminen, pimeät illat
Vanha klisee kertoo, että asioilla on taipumus järjestyä. Uskon siihen, mutta pienellä varauksella, sillä henkisestä kaaoksesta selviää ainoastaan tekemällä ratkaisevat päätökset itse, ja vieläpä avoimin mielin. Ympärillä hongat huojuvat ja varpuset vapisevat, mutta kotkat ne vaan liitelevät korkealla, sano.
1.) Sunnuntain Fast Show -istunnot
2.) Kansankadun rokki-illat
3.) Halos and Horns
4.) Alkava syyskuu
5.) Epistolarity
Michael Monroen Halos and Horns, Eighteen Angels! Makoisat kitarat ja viileä harppusoolo + mitälie tamburiineja sun muuta. Ja tuo tajuttomuuden aiheuttava svengi! Se vaan on ikuinen mysteeri miten homma saadaan toimimaan - ja tuossa se vaan toimii helvetin hyvin!
Aika paljon on taas tapahtunut. Onneksi on aikaa ja vapautta ajatella, punnita, kelailla, harkita, pohtia, analysoida, päätellä, funtsia, tuumailla - ja tehdä niiden pohjalta järkeviä päätöksiä, tunnetta unohtamatta.
Valaistuminen on prosessi, jotkus saattavat kutsua sitä aikuistumiseksi, toiset vanhenemiseksi, ja kolmannet hiffaamiseksi.
"Bändipaidan voi yhdistää melkein minkä vaatteiden kanssa tahansa. Yksi syksyn tyylikkäimmistä asuista on nilkkurit, minihame ja nuhruinen bändipaita.
Rakkaan paidan voi pukea jakun alle - erittäin pätevä palaveriasu! Sen kaveriksi voi kietaista myös pitkän kaulaliinan tai hapsuhuivin." lähde ja koko juttu
p.s. Hitsi, kun hapsuhuivi unohtui (eikä ole bändipaitaakaan päällä).
Meitsi diggaa. Oikea itseriittoisen ironinen asenne ja mitä sitten, vaikka olisikin Ruudolfin ghostwraittaama ja Aksimin tuottama ja kertsaama. Ei tuloksii ilman duunii, ei hyötyy ilman kipuu.
Tästäkin räppifuusiosta mie tykkään. Ihan oikee bändi takana. Tää sama jamppa joka tos Dalindeossa toimii moottorina on kyl pikkasen nero kun tällästä pystyy hanskaamaan. Ois makeeta nähä livenä.
Härmäläistä räpätystä, hyvä kertsi. Ja kavereita on video täynnä, fiittaaks ne vai muuten vaan tuutta. Mitäs sanoo meidän sivistystä vaaliva HipHopMikko tästä stygestä?
Cheek vastasi Arhinmäelle uudella biisillään. En nyt sanoisi, että hirveetä sontaa, mutta puhukoon nyt se puolestaan, että en laita upotettua videota. Omalla vastuulla. Minä kun diggaan ja edustan sitä hiphopin genrehaaraa, joka kasvoi musiikillisesti erilleen tuosta Cheekin edustamasta haarasta jo 90-luvulla. On niillä eroa muuten. Esimerkiksi Mobb Deep on/oli aina uskottavampaa matskua, vaikka jäbät taidekoulussa tapasivatkin ja tuon ajan videoissa ne kultaketjut heiluvatkin. "Four mics on stage a motherfucking four pound"
