Viime syksynä alkoi OBC:n jäbät lähestyä ja kyselivät josko hoitaisin heidän tulevan ep:n nauhoitukset&miksaukset kun mulla on kamat olemassa ja olen jonkinlaisen studion bändini kanssa väsännyt treenikämpällemme. Aluksi epäröin ja vetäisin hätäisen johtopäätöksen joka oli itseasiassa haaste itselleni; ei helvetti mitä tällainen tavallinen rokkari/duunari pystyy antamaan tuolle bändille joka soittaa puvut päällä ja puhuu huoliteltua kieltä antaen itsestään pikkaisen elitistisen vaikutelman.Hmmm.......? No, eikun treeneihin katsomaan miten kemia toimii bändin ja minun välillä ja hyvinhän se toimi. Jouduimme kuitenkin siirtämään studio sessioiden alkua Intian matkani ja the Gas Fuzz nauhoituksien takia Tammi- Helmikuun taitteeseen. Aloin miettiä yhdistäviä tekijöitä, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Jaakonhan olen tuntenut jo reilut kymmenisen vuotta. Saariston Lapsissa soittaessani Jaakko usein hengaili kanssamme ja saattoi yllättäen sipaista upeat Somerjoki imitaatiot ilmoille ja tämä tapahtui muuten ennenkuin Somerjoki-musikaali löi itsensä läpi Rovaniemellä. Saariston Lapsissahan pantiin rockuskottavuutta halvalla (meiltä se luonnistui helposti koska olimme pesunkestäviä rokkareita ja materiaalia riitti kunhan vaan peilistä katseli), sekoittaen pilipali-pelimusa estetiikkaa (pikku detaljina tässä mainittakoon, Desert Planet tuli muuten vasta meidän jälkeen kuvioihin) ja slaavilaista melankolinaa. Jaakko oli siis tuolloin Somerjokea diggaileva pitkätukka ja silloin jo mainio seuramies. Antsan taas muistan tavanneeni... ainakin kenkäkaupassa ja jossain treenikämpällä vuonna tuhatyheksänsataayheksäkytvillapaita. Mauri-Antero alias Masa on tuttu jantsanteri musavisakuviosta, huhujen mukaan myös karatekuviotkin luonnistuvat. JarkkoParkko ja Roininen alias Jimi Ronkainen olivat uusia tuttavuuksia, niistä myöhemmin lisää.
OBC:n musahan perustuu stuffiin jonka juuret ovat vahvasti Intiassa vai Vermostako ne romaanit ovat tulleet. Enivei, muistini vaeltaa Keralan palmujen katveeseen ja Bombayn tunkkaisille kaduille josta aloin imeä uusia ääniä soundipankkiini tätä projektia silmälläpitäen. Soitossa pitää olla spirittiä joka on universaalia. Nurkkapatriotismilla ei lääninrajojen ulkopuolella ole enää mitään merkitystä ja kotiseuturakkaushan on aivan eri asia joka monesti sekoitetaan keskenään samalla lailla kuin miehekkyys ja älykkyys tuntuvat olevan synonyymeja tietynlaisilla ihmisillä. Aluksi varovasti tunnustelin löytyykö nurkkapatriotismia joka tuntuu nostaneen päätään aika voimakkaasti Rovaniemellä, sillä se on yksi isoimpia aseenteellisia esteitä mitä luova ihminen voi itselleen rakentaa.
Muutamaan otteeseen syksyllä jouduin rauhoittelemaan OBC:ta, koska aika ei vielä ollut kypsä nauhoittamisen aloittamiseen ja jotkin biisit vielä selkeästi vaativat keikkojen myötä tapahtuvaa hiomista. Ja myös itse tahdoin valmistautua tähän haasteeseen, sillä onhan täysin akustista "universaalia kansanmusiikkia" nauhoitettava erilaisella pieteetillä kuin mihin olin rock/pop/punk/elektro kuvioissa tottunut.
Yksi merkittävä seikka mikä myös meitä yhdisti asenteellisesti oli paikallisuusasteen pitäminen mahdollisimman korkeana, kulujen pysyessä silti kohtuullisina. Jos bändi on tuolla asenteella liikkeellä voisi sitä pitää varsin anarkistisena asenteena mitä valitettavan harvoin näiltä seuduilta enää löytyy. Kuitenkin tästä kaupungista löytyy useampikin studio ja hyviä äänitekniikkaan perehtyneitä henkilöitä jotka hallitsevat masteroinnin, miksauksen kuin äänityksenkin. Ekologinen ja ekonominen vaihtoehto on parempi kuin "köyhällä ei ole vara ostaa halpaa" asenne.
Kaupunkilaistuneet valkoperseet soittavat musaa joka on arvomaailmaltaan aivan päinvastaisesta maailmasta mistä he tulevat, jota nauhoittaa mies joka on painekyllästetty katurokkari. Oh Good!!! Teoriassa tämä ei voi olla toimiva yhdistelmä mutta käytännössähän tämä oli testattava, asetelma vaikutti niin oudolta että siintä voisi syntyä aidosti ja vilpittömästi jotain mitä näillä leveysasteilla ei ole ikinä tehty, eikä myöskään tulla enää tekemään.
"Ei minulla ole sydäntä laukoa naisille suorasukaisia ehdotuksia tosielämässä, mutta laulaen se on helpompaa. Ei minulla olisi ikinä kanttia sanoa kenellekään niitä asioita kasvotusten, joista laulan kappaleessa I Wanna Fuck You." Lähde: Rytmi 2/08.
[Raportti valmistuu, jahka löydän paperit ja Peh & Mot lähtevät kotimatkalle.]
Raporttia odotellessa on hyvä puuhailla jotain ettei päädy vegetatiiviseen tilaan. Eilen nakkispudarilla jonottaessamme, muistaakseni Laku Toukka puhui että on siirtynyt suosimaan vegetaarisempaa ruokavaliota, muistaakseni.
Siirtykää vaan kaikki vegesafkaan niin teette omalta osalta helevetin merkittävän teon vesivarantojen säästämistä kohden. Älkääkä vittu sitten väittäkö kun veden hinta pyörii öljyn kanssa samoissa lukemissa että "enhän mie tienny mitään kun piti uutta kotielektroniikka hamstrata kun sai niin halvalla". Perkele kun helpotti. Poikakuoron vihreäsiipi päättä rapulaärinät ja panee pari kuvaa viimeviikolta kun on tämä Gigantista ostettu vekkuli digikamerakin sattui olemaan silloin mukana. Agentti Måsse Lårtensonin kuva on jostain.... vuodelta TuhatYheksänSataaYheksäkytKöntsä.
Se oli sitten semmonen musavisa eilen, että sen mustatukkaisen Poikakuoron tyttären sydän hyppeli ylimääräisillä kierroksilla. Ensiapuun valmiina olivat pöydässämme Inksu, Mackan, Jah ja Jonze. Eli peruskokiksella mentiin. Alunperinhän oli ilmoitettu, että seuraamme istahtaa kaksi urheaa soturia, mutta kuten toteen kävi, Pehmot jäivät pehmoilemaan keskenänsä. En nyt sitten tiedä oliko sen niin pehmoilua, kovin rokki- ja äijähevillä täytetty visavoitto meni Pehmojen pöytään.
Mutta musiikki oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Eka kierroksella kuultiin Bon Jovia, Metallicaa, Maidenin Ironia, Kissiä, Cooperin Alicea, Straitsin Direä ja Genesistä. Meillähän meni hianosti, nappasimme 11,5 pisteellä sijan kaksi, kun Pehmonallet kiskoivat jostain ½ pistettä enemmän. Kierroksen vastaukset taisi olla enemmän Jonzen, Mackanin ja Satun yhteistyötä, siinä kun muiden kuorolaisten vastuulle jäi muut tehtävät. Inksu tarkisti vastausten oikeellisuuden ja näytti kauniilta, Jah sen sijaan keskittyi huutamaan "Kure! Tää on Kure!" ja häiriköimään viereisessä pöydässä istuneita Dead Parrootseja.
Mitkä olivat ne ensimmäisen kierroksen bravuurimme? Bonkkujen levy New Jersey tuli oikein, mutta julkaisuvuosi meni vuodella väärin, mikä harmittaa vieläkin: olishan se pitänyt muistaa! Metallican Orionia emme osanneet tunnistaa, emme niin millään. Upposimme suoraan kompakysymykseen, emmekä sieltä osanneet ryömiä ylös. Maidenin Ironilta kuulimme Aces High -nimisen sävellysteoksen, jossa Churchillin Winston puhua pälpättää jotain patrioottista. Ex-ässäläisenä on todettava, että siinäpä hyvä biisivalinta, nimikkokappaleemme kun se oli silloin aikoinaan. Kissin jäsenet. Ne Kissin jäsenet. Mackan, tuo joukkueemme urhea kapteeni ei rohjennut hypätä pöydälle ja esitellä rintavarustustaan, jota koristanut haarniska kantoi sanaa KISS. Cooperin Alicen Poisonin sanat tulivat allekirjoittaneen päästä lähes kaikki jo ennen visan alkua: lauleskelin kotona kyseistä piisiä edellispäivänä. Kyllä, hieno piisi siinäkin. Sitten kuulimme Dire Straitsin kitaranvinguttelua ja lopuksi aivan mahtavan Genesiksen piisin "Jesus he knows me". Loistava eka kierros.
Satu kuittaa, ja raportointia jatkaa Mackan.
Hukkasin vastauspaperin, joten ihan muisteluksi menee. Taisi olla ensimmäistä kierrosta vaikeampi. Voitimmeko sen tasapistein jonkun toisen joukkueen kanssa? Aidon mysteerinäytelmän tapaan tiedon kuivertelu tuotti sekä tulosta että kuraa. Tulimme kuitenkin viikkofinaalissa kakkoseksi. Onni "Tä?" Sandman ja Zoomi "Jätkä on nero" Wedgefalls eli Behemoth nappasivat ansaitun viikkovoiton suhteellisuusteoreettisin murskaluvuin. Karjauttivat ilmoille vielä hyytävän voittohuudon. Ilta jatkui tästä kosteahkona, joka tietysti vaikeuttaa entisestään tätä sekavaa muistelua.
"Mutta sitä minä en vieläkään ymmärrä, miksi minun tänään käskettiin mennä pesemään suuni kun kerroin aikovani kesällä "hoitaa puutarhaani". Todella outoa. Sanoohan jo vanha kiinalainen sananlaskukin, että mikään ei ole niin tärkeää kuin "puutarhan hoito"."
Eilen tapasin velmun, vanhan viiksestä vetäjän, osa-aikaisen ala-asteen tyttöjen jumppamaikan Göran Pippelqwistin ja pohdimme musiikkijournalismia pullakahvien siivittäminä. Jossain vaiheessa pohdintaa älysimme että parhaat musajournalistit ovat myöskin jonkinasteisia muusikoita. Poikkeuksiakin toki on mm: Juntunen, Lähde ja Aaltonen (parhaina päivinä).
Talsin sateessa kotiin ja googlasin toimittajia. Göran lähti harrastamaan keksimäänsä uutta lajia, takaperin hiihtoa.
Lähetin tekstiviestin Ikelle. Hän vastasi, että asia on ok. Hänen koneensa laskeutuu jo tänään iltapäivällä lentokentälle. Minä menen vastaan, ellei Jonze ehdi. Ollaan sitten illalla kohteliaita, kerrotaan maltillisesti säännöt ja neuvotaan tavoissa. Hienoa saada raskaan sarjan musavisailija Poikakuoroon! Värikkäät etkot tekevät paluun, pussywalkia tanssitaan ja visoja voitetaan helposti entiseen tapaan.
Pari muutakin tuli mieleen, mutta näillä jo pärjää. Äkkiseltään vaikuttaa, että kaksi ensimmäistä muodostavat yhden kokonaisuuden, samoin kaksi viimeistä. Viikonloppuna tuli juttua neljästä evankeliumista. Siivosin pitkästä aikaa työhuoneen. PAL - siinä oli kaikki kohdallaan;
Tiedoksi, että pöydässämme istuu keskiviikkona kaverini Oulusta. Jos on tilaa, hän pelaa. Muussa tapauksessa keskittyy pelkästään herrastapaiseen naistennaurattamiseen ja verbaalisiin pientaikatemppuihin.
Iltiksen jutun nappasin suoraan copy-pastella tänne. Onneksi elämme digi-aikaa.
Nauhoitetun äänen historiallisena hetkenä pidetään vuotta 1877, jolloin Thomas Alva Edison tallensi fonografillaan pätkän lastenlaulusta, jonka sanat kuuluvat suomeksi "Maijall' oli karitsa".
Nyt amerikkalaisten äänihistorioitsijoiden ryhmä on kuitenkin onnistunut saamaan kuuluviin jo 17 vuotta ennen Edisonin tallennusta taltioidun pätkän ranskalaista kansanlaulua. Sen tallensi pariisilainen keksijä Edouard-Leon Scott de Martinville 9. huhtikuuta 1860. Tuolloin Ranskaa hallitsi vielä valtion viimeinen monarkki, Napoleon III.
Kymmensekuntinen katkelma laulusta "Au clair de la lune" on Ranskan tiedeakatemian mukaan vanhin ihmisäänestä tehty tallenne.
Keksijältä jäi kuulematta
Keksijä ei itsekään koskaan kuullut tallennetta, koska sen saaminen kuuluviin vaati modernia digiteknologiaa, insinöörejä ja intohimoisia tutkijoita. Scott de Martinville käytti fonautografiksi kutsuttua laitetta, joka raapi ääniaallot öljylampun savun nokeamalle paperille.
Edisonin fonografi 17 vuotta myöhemmin mahdollisti paitsi äänitteiden tallentamisen myös niiden kuuntelun. Edisonin fonografi perustui lieriön ympärille käärittyyn tinapaperiin ja sen toimintaperiaate oli sama kuin kuin gramofonin. Tinapaperin huonon kestävyyden takia Edison kehitti myöhemmin vahasylinterit, joiden kestävyys oli huomattavasti parempi.
Varhaisten äänitysten henkiin herättämiseen pyrkivä amerikkalaisprojekti First Sounds on nyt julkaissut Scott de Martinvillen tallenteen netissä MP3-muodossa. Se on kuultavissa osoitteessa http://www.firstsounds.org/sounds/index.php
Pientä väsymystä ilmassa, joukkueita oli 12 ja muutenkin näytti siltä että osa joukkueista ei ollut täyspäisiä. Meilläkin oli illan skabaan seuloutunut ihan perinteinen luuseri/duunari -osasto eli Jonze the Flash, Inksu Won Drinksu ja vapaustaistelija ja vanha merirosvo Måsse Lårtenssån, joka Pippi Långstrumppan faijan kanssa aikoinaan Rovaniemen syväsatamassa kauhua herätti, kertomalla eriskumallisia kaskuja ja veistelemällä puujalkoja telttakepeistä.
Heti kättelyssä lupauduimme voittamaan tämäniltaisen kisan, meininki oli huge ja kosminen hymy välkehti meidän kolmen silmäkulmista aina korvannipukoihin asti.
Ensimmäinen kevätrulla lähti liikkeelle... Muse, Air, Ronski Beat, Bryan May, Rpinsessa Stefaniiiii, tultiin kakkoseksi. Aika ärtsy startti meiltä, olimme yhtä tyytyväistä hymyä päästä varpaisiin ja korvannipukoihin kasvoivat karvat tuon kierroksen aikana. Kaljapommina soi Irwin Gooddamnedin tunnetuksi tekemä biisi jonka esitti Marko Haavisto ja Hunks. Olin niinsanotusti H. Moilasena korviini kasvaneista karvoista ja vedin pipoa syvemmälle päähäni.
Toka kierros muljahti käyntiin varsin rasvaisesti. Pari ekaa biisiä oli silkkaa Teppojen kamaa ja aloin jo nuuhkia ilmaa josko Suave:n tai Brylcreme:n döfis leijailisi tuulenhalkojaani. Paskanmarjat, näillä leveysasteilla Teppo-kultturi on katoavaa, vaikka tämä paikka antaisi itseasiassa täydelliset puitteet kellohameisille Betty Pageille, Marilyneille, cooleille James Deaneille ja Elviksille poltella punaista Marlboroa. Kessuttelu harrastuksen parhaimmat tyylit löytyy muuten Humhrey Bogartilta ja Keith Richardsilta, Bryan Ferry tietenkin ikuisena kakkosena. Kolmas biisi oli joku jonka vastaukset olivat a)Tinderstick b)lost boys c) 69 eyes. Neljäntenä kurvasi Misfits kaiuttimista ulos, köyhänmiehenjimmorrison keulilla eli Glen Danzig karjuu niinkuin gootti vain voi ja hyvinhän se voi. Vitos biisi oli jotain elokuvajutskaa jota en nyt ihan tarkkaan muista, Tim Burton oli raapustettu papereihin josta oli + nasahtanut. Toka kierroskin meni meillä tosi hienosti ja lujaa, tosin pisteet menivät ihan päin helvettiä, saimme vain kuppaiset 4+/16 mut finaaliin päästiin. Bonarina oli soittimia ja genrejä jotka piti matsata yhteen, nostatti vähän pistesaldoamme.
Kaljapommia en kuullut koska olin miesten virtseriassa nyppimässä karvoja pois korvista, olihan aikeemme kuitenkin palauttaa Poikakuoro taas kolmen kärkeen. Kommandomme oli siis vielä kesken joten kiikaripotkupalloiluun ei ollut aikaa.
Kolmas kevätrulla pullahti liikkeelle. Danny eli Ilkka Lipsanen - Sysimetsä, lovin' spoonful, cembalo. Toka; Yazoo, Only You, Depeze Mode ja tämän kysymyksen täydellisistä vastauksista meille napsahti pimeässä loistava Papukaijamerkki vasempaan pakaraan, bling bling. Kolmas biisi meni ihan lotto-osastolle eli kaikki pallot vierivät ohi. Nelosessa Taiska, David Hashishoff, näyttelijä. Vitosessa reippaina kävimme reggain alle ja lottoamalla taas kerran pallot vyörivät ohi.
Odotusta... hymymme oli alkanut hyytyä ja pienoinen Esko Epätoivo supatteli olkapäillämme. Odotusta.... ja tulokset; 6. Avohylly 5. Säästöinvaasio 4. Toistaiseksi jaetulla sijalla Jksbvcx ...zörzönzöön kanssa 3. Roiposstiim 2. Parrootsin Dead ja jumantsuikka ME ollaan YKKÖSINÄ!!! Kommandoiskumme oli siis juuri oikein mitoitettu.
Kisan jälkeen koko ravintola tuli juhlimaan pöytäämme. Ilmaista juomaa saimme kipata kaksin käsin ja tarjoilu pelasi. Dead Parootsin pojat äityivät tanssimaan pöydällä ja strippaamaan. Vanha ystävämme Peedro innostui soittamaan Mexicolaisia vapaustaistelulauluja Neil Youngilta lainatulla kitarallaan. Kunnon yhteislaulua ja DP:n poikien strippari esitystä parempaa lahjaa emme olisi muilta joukkueilta voineet saada. Ilta oli aivammahtava ja legendaarinen joka jää takuulla riehakkuudessa kyseisen ravintolan historiaan.
Edellisen innoittamana laitettakoon näkyville itseäni suuresti huvittanut algoritmimarssi. Tämä versio löytyi eräältä ilmailupalstalta, mutta jatkoyhteyden takaa löytyi myös soolo- ja ninjaversio.
Pyynnöstä kerron, kuinka hiljainen viikko alkoi. Se alkoi Terveitten käsien encoreilla.
Edellinen yhdistetty TK näkö- ja kuulohavainto oli kahdeksan vuoden takaa Turusta, joten oli aika päivittää tiedot. Vaikka lähtökohdat olivat enemmän kuin kehnot, siis sunnuntai-ilta + väsymys.
Ennen TK:n osuutta ehti Pro et Contra lopettaa ja Naked Agression -kunnon anarko-punkkarien tapaan- vastustaa valtiota, sotaa, uskontoa ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä. Ei niistä sen enempiä.
TK:n rymistessä lavalle löytyi yleisöäkin, joka oli aiempien esiintyjien aikana piiloutunut keikkapaikan varjoisiin loukkoihin. Äijälä ja alkuperäinen rumpali Peedro, jonka identiteettiä keikan jälkeen arvuuttelimme, olivat äärettömän tiukassa vedossa, eikä muu bändi tahtonut aina pysyä heidän perässä. Anonyymiksi jäänyt kitaristi päästi parit kunnon hevi-tiluliluttelut Gibson SG:llään ja basisti Lene runnoi Rickenbackeriaan hyvinkin miehisin ottein.
Yleisöä hemmoteltiin useilla vanhoilla ralleilla (Kumia ja verta, Musta jumala, Anna mulle piiskaa, Vapaa Pohjola, Ei enää koskaan sotaa….), muutamalla nopealla hiturilla ja uusilla ralleilla – joita ei pahemmin vanhoista erottanut. Ja Äijälä (huom. kohta viisikymppinen) pyöri lavalla kuin väkkärä ja on varmasti kovemmassa kunnossa kuin usea nuorempi kollegansa. Välispiikit olivat oma luku sinänsä... ugh...
Siinäkin mielessä poikkeuksellinen keikka, ettei rahaa kulunut kuin euro narikkaan. Paidan olisin ostanut, mutta jäljellä oli vain tyttöjen kokoja. Oliko keikka sitten hyvä vai ei? No, itse ainakin pidin.
Ja musavisatyyliin voisi lopuksi heittää kysymyksen. Minkä niminen bändiprojekti Läjällä oli Rovaniemellä joskus 80-luvulla ja mistä proggis tod.näk. poimi nimensä?
Kauko ja Riku jäivät toisenlaisista aikeista huolimatta torstaina Bachin Lothar Matthäus Passion jalkoihin, mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina.
Saavuin keskiviikon musavisaan hyvissä ajoin ja istahdin pöytään. Kello oli kymmentä vaille kahdeksan. Päivä oli sujunut mainiosti, takana oli mielenkiintoinen luento ja fiilis oli erinomainen. Asetuin kirjan ja lämmittävän kaakaolasin äärelle. Kirjassa alkoikin mielenkiintoinen Battle of Britainia käsittelevä luku. Sen parissa odottelu sujui rattoisasti samalla, kun naapuripöytiinkin alkoi ilmaantua visailijoita.
Illan tuomarit aloittivat minuutilleen kello yhdeksän ja tajusin edelleen istuvani yksin. Kummallakin puolella oli jo hyvän aikaa järjestäydytty visaa varten. Joukkue jos toinenkin oli saanut muotonsa kokoon. Kello yhdessätoista ilakoi Toistaiseksi, kello yhdessä Säästöinvaasio ja kello kolmessa istui aina yhtä jämäkkä Dead Parroots. Epäusko ja hämmennys alkoivat hiipiä pöytäseurakseni. Sain kuitenkin tuomareilta ystävällisen luvan aloittaa itsekseni eli menoksi sitten vaan!
Visailu yksin osoittautui jokseenkin mahdottomaksi tehtäväksi. Punnerrettuani turhaan varsinaisen kysymyspaperin kanssa päätin vaihtaa strategiaa. Pikainen syöksykäännös ja uusiin asemiin. Keskityin ensimmäisen kierroksen loppuajan poppariparisuhdepuuhiksen ratkomiseen. Kierroksen lähestyessä loppuaan huomasin oikealta lähestyvän tutun hahmon. Inksu saapui ja sain heti arvokasta apua puuhapaperin ongelmakohtiin ja korjauksia vääriin veikkauksiini. Puuhapaperin pisteet laskettiin vasta toisen kierroksen jälkeen, joten katastrofi oli kuitenkin edessä. Yksinäisen kierroksen puolella pisteellä sai ainakin hyvät aplodit.
Kakkoskierroksella tulikin sitten pöytään kasoittain kryptoniittia. En ala vaurioraporttia tarkemmin analysoimaan, mutta kohtalokkaat osumat tulivat akselilta Streets, Koneisto, Röyksopp ja Knife. Tarharyhmän tunnistimme, kuten myös suurimman osan sen jäsenistä. Inksu muisti lisäksi nimimerkki Think-Inkin taakse kätkeytyneen Jori Sjöroosin. Miehen bändi Magenta Skycode ei sen sijaan mieleemme tullut. Matti Johannes Koivun ja hänen Irwin-levynsä muistimme, mutta se ei riittänyt enää oikaisemaan syöksykierrettä. Putosimme finaalista.
Kaikesta huolimatta jäimme urheasti varjofinaaliin. Se olikin hilpeästi coverkierros. Alkuperäiset esittäjät oli helppo tunnistaa, mutta coveeraajat ja niihin liittyvät yksityiskohdat jäivät hämäriksi. Cake, Eagles Of Death Metal, Queens Of The Stone Age ja kumppanit olivat ilmeisesti löytäneet tiensä muihin papereihin, koskapa voittaja löytyi sillekin illalle. Siipiään iloisina keikuttivat onnittelut ansainneet Säästöinvaasion jäsenet, jotka samalla ponnahtivat kokonaistilanteessa hulppeahkoon johtoon.
Kun Poikakuoron hevisiipi on hieman lerpahtanut pitänee minun yrittää tehdä löytöjä tuolla saralla. Tämän tahtoisin kuulla. Ehkä voisin saada samanlaiset kicksut kuin Moottorilinnuista.
Piipahdimme vk.loppuna Oulussa autolla ja yhdeltä bensikseltä oli pakko ostaa Kimmo Kuusniemi Band: Moottorilinnut cd (5€). Eka hevilevyni oli Möttösen Munien eka, jonka lahjoitin aika pian pois, eräällä hemaisevalle hempukalle joka arvosti suuresti tuota levyä. Onhan toki Moottorihattuja, Sabattia ja Zepukoita joitakin kappaleita levyhyllyssäni mutta luen ne enempi klassiseksi rokiksi jotka majailevat siellä hevisiivessä. Mutta tämä toinen heavylevyni on jotenskin aika huimaa kamaa, saatana sentään. Eka biisi Metallinen sateenkaari lasauttaa turhat luulot pois heti ekassa säkeistössä. Huh-huh, ei mitään nynnyjen kamaa, ei tosiaankaan. Biisien nimet kertovat oikeastaan kaiken millä alueella liikutaan Kuoleman kauppias, 1000 megawatin totuus, elävien hautausmaa, moottorilinnut, veistoksen ajatuksia, talo, megakone. Soundimaailma tukee kylmiä tekstejä ihan kybällä, jopa Muskan ja Kirkan yleensä lämpimänhehkuvana tunnetut laulusoundit on rautaisella ammattitaidolla saatu kuulostamaan haudantakaiselta. Tästä levystä riittää kyllä takuulla pitkäksiaikaa hubaa mutta en kuitenkaan vielä tämän levyn myötä uskalla kääntyä hevariksi. Olenkin jokatapauksessa liian nynny omaksumaan kylmää ja vulgaaria heviestetiikkaa. Ajattelin katsoa jokupäivä kaikki himassa olevat Matrix dvd:t ja se ei muuten liity tähän hevi juttuun mitenkään. Monica Bellucci on vain aika upea donna ja minusta jokaisella blogilla pitäisi aina sillointällöin ilmestyä MB:n kuva, ihan vain maailmanrauhan takaamiseksi.
Ihan muita juttuja etsiessäni törmäsin tähän: Narciso Yepesin huima tulkinta Francisco Tarrégan kappaleesta Recuerdos de la Alhambra. Kitaristit ja muutkin nauttikaa!
Pelle Miljoonaa haastatellaan tämän päivän Metro-lehdessä. Lehti on kai netissäkin, mutta hankalasti pdf-muodossa. Pari valikoitua pätkää.
- Jotenkin mä olen saanut sen leiman otsaan, että se on ihan sama mitä mä teen niin se on aina punk. Mutta sehän on ihan helvetin okei. Punkin alkuperäinen ideahan oli, että se sisältää kaiken, Pelle sanoo.
Miten dokumentin Akupunktion poikien kaltaiset nykypunkkarit suhtautuvat sinuun? Arvostavatko he perinteitä?
- Ei, kyllä ne pitää mua täysin vaarina, niinkuin mä olenkin, hehheh. Nykypunkkareilla on ihan oma juttunsa. Mutta tietääkö ne itsekään mikä se on? Sitähän se punk on, ei sitä voi määritellä.
Suomi-Kanada-Rovaniemi -ottelu käytiin keskiviikkona Kauppayhtiön taisteluareenalla. Poikakuoropoppoon kokoonpano oli pitkästä aikaa perus, eli Inksu, Satu, Jah, Mackan ja Jonze. Ikävuosien väsyttämä joukkueemme oli extraväsynyt, allekirjoittanut alkoi valua pöydälle jo ensimmäisen kierroksen jälkeen. Opiskelukiireet, musan viilaukset, työn aiheuttamat rasitteet piinaavat jäsentemme luita ja ytimiä. Joka tapauksessa, olotilamme oli kuin lumiukot sohjosäässä.
Olipa tila mikä tahansa, taisteluun oli käytävä. Kovin oli "merkillistä" musiikkia heti ensimmäisestä biisistä lähtien. Eka kierroksella paperille löysivät tiensä harvat oikeat vastaukset: !!! -bändi, Jimi Tenor, Kirka, Thom Yorke kuuluivat niihin. Tuon viimeisenä mainitun duettoparin toinen osapuoli PJ Harveykin tiedettiin, mutta kotimaata jäätiin sitten arpomaan. Oikea maa kyllä oli vaihtoehto, mutta paprulle päätyi väärä vastaus: ei ollu ameriiiikkalainen täti se, vaan ehta britti. Pisteitähän kalastimme 8½, kun tarjolla olisi ollut 14.
Kakkoskierroksella tunnistettiin naislaulajia ja eläimiä. Hmm, hieno kombinaatio. Bonuskysymyksiäkin oli siinä välissä. Kahden eka biisin jälkeen eka bonari kuului: "Mitä yhteistä on kahdella edellisellä artistilla?" En ymmärrä miksi oikeaksi vastaukseksi ei hyväksytty sitä, että molemmat ovat naisia, kun ne oli. Tarkka oikea vastaushan kuului että he ovat kämppiksiä. Edelleen olen sitä mieltä, että vastasimme oikein, kysehän on vain ja ainoastaan kysymyksen muotoilusta. No joo, en sitten viitsinyt lähteä protestoimaan mokomasta, mitäpä tuosta. (Normaalitilassahan olisin varmasti sen tehnyt, mutta lumiukko-olotilani vei voiton.) Kierros jatkui tupakka-korsteeni Joni Mitchellillä, joka löytyi kuin apteekin hyllyltä, ilman Nicotinellea. Toinen bonari tuli tämän jälkeen, ja kolmen eka artistin yhteisyys oli kanadalaisuus. Sitten ne eläimet, Jethro Tull esitti ihan kamalan biisin, jossa lueteltiin jos minkäkinlaista mönkijää. Ja viimeinen kyssä oli sitten jotain samanlaista höpönpöpöä. Pisteitä saatiin 12,5.
Tämän lisäksi arvailimme puuhapaperin bändejä, ovatko kanadalaisia vai ei. Puolet arvauksista oikein, ei tullut lottovoittoa. Nappasimme yhteensä 3 pistettä, jolloin kakkoskierroksen yhteispistemäärä oli 15½, kun tarjolla oli hurjat 27 pojoa. Mutta päästiin tavoitteeseen, eli finaalipaikka aukesi.
Finaalikierros oli lisää höttöä. Perseelleenhän se meni, kun ei tiedetä niin ei tiedetä. Eddie Vedderit, Juliette Lewisit tunnettiin, mutta muut meni jonnekin muualle. Inksu loisti loistavasti finaalikierroksen viimeisessä, kun tunnisti upeasti bändin nimeltä Au Revoir Simone. Inksun erikoisosaamisalueeksi nimettäköön tästä lähtien tuo kyseinen genre, eli ilmeisesti joku alternative? Korjatkaa, jos olen väärässä. Kaiken tietämyksen jälkeen nappasimme finaalissa sijan toiseksi viimeinen, ja monet monet joukkueet olivat parempia. Voittajaksi itsensä kohotti Toistaiseksi, Onnea heille! Lieneekö ollut vain toistaiseksi, sen tiedämme muutaman viikon päästä, kausifinaalissa.
Syksyn sävelen voittaneen Rikoo on riskillä ruman kommentit ovat pääosin nolostelua ja kauhistelua. Yksi niistä kuitenkin kiinnitti huomioni:
Huumorimusiikki kuolee Suomesta, kommenteista päätellen... Sääliksi käy ikiaikaisen kuplettiperinteemme ja kansankomiikan puolesta. Eikö nykynuoriso siis enää ymmärrä komiikkaa ja parodiaa? :O
Olen huomannut itsekin, että totisuus valtaa alaa. Tällaista ei pitäisi kehdata kirjoittaa etnomusikologin läsnäollessa, mutta väitän, että suomalainen populaarimusiikki jakautuu kahteen suureen linjaan.
Ensimmäinen ovat nämä kupletit ja huumorimusiikki. Käsittääkseni heti kun äänilevyt tulivat Suomeen ja kupletit pääsivät niihin, ne olivat myydyintä musiikkia. Suomi on myös siitä ihailtava kulttuuri, että täällä rock ja rap elivät ensin parodioina ja piti kasvaa uusi puhdas sukupolvi joka pystyi tekemään niitä muuten kuin pilkaten.
Huumori muistuttaa muiden pienten päähänpotkittujen kansojen kuten juutalaisten tai irlantilaisten huumoria. Esitän myöhemmin arvaukseni mikä on tämän mekanismi.
Suomalainen virallinen melankolia
Toinen linja on tietenkin itkuvirret. Sanotaan, että virallinen kulttuuri katsoo kansaa pappilan ikkunan läpi. On huomionarvoista, että populaarikulttuurista korkeamman tason suosioon on päässyt vain tämä osasto. Siitä kai puheet slaavilaisesta melankoliasta.
Korkeakulttuurin edustajat eivät vain osanneet tai halunneet ymmärtää tarpeeksi tasoja ymmärtääkseen pieruhuumoria ja naamanvääntelyä. Alatalon kappaleen ensimmäinen lause (Oon köÖÖÖYYhä laulaja mä vaan) sisältää jo valtavasti viitteitä ja merkityksiä.
Korkeakulttuuri on jaksanut ymmärtää vain yksitasoista ilmaisua. Se on noteerannut loputtomat hylätyn kaipuun kuvaukset ja totiset oikeassa olijat kuten Hectorin ja vastaavat. Huippuna ehkä suomalainen hiphop, joka sai tässä muutama vuosi sitten ymmärtävät tädit suorastaan raiteiltaan ihastuksesta. (Tosin siinäkin ilmiössä oli sitten vielä vanhan jäänteenä Petri Nygård).
Juice leskistä arvostetaan kun hän ymmärsi juoda itsensä kuoliaaksi. Hänenkin tuotannostaan virallisen hyväksynnän saavat ne kappaleet, joita voi hoilata jätettynä laskuhumalassa ja tippa silmäkulmassa. Suuren mestarin muistosta on karsittu huumorilaulut, joita tarkemmin laskien saattaa olla hänen tuotannostaa valtaosa. Ainakin varhaisemmasta tuotannosta.
Itkupilliä turpaan
Olennaisinta itkuvirsissä oli kuitenkin se, että niitä vihattiin. Vanhaa iskelmää kuunteleva nykynuori ei ehkä tajua sitä syvää inhoa jota tunnettiin näitä tunteilijoita kohtaan. Muistan sen itse, ja oikeastaan hämmästyttää mikä näissä sinänsä aivan sympaattisissa lauluissa oli vikana. Esimerkiksi Hector on perinteisesti ollut myös ylhäältä hyväksytty, mutta olen monta kertaa kuullut, miten häntä pidettiin ällöttävänä ja vollottavana tosikkona.
Luulen, että tuo kursivoitu on mentaliteetin avain.
Suomi on pieni kulttuuri. Täällä on perinteisesti ajateltu, ettei kannata yrittää matkia toisia. Suuressa maailmassa kaikki kuitenkin tehdään paremmin.
Toiseksi suomalaisia on määräilty tai yritetty määräillä vähän joka suunnasta. Siitä tulee epäluuloiseksi. Erityisen allergiseksi tärkeilylle ja paatokselle.
Huumorimusiikki ei ole pienen kulttuurin viesti suureen maailmaan. Päinvastoin se heijastaa suurta maailmaa sisäänpäin pienelle kulttuurille. Erityisesti vahvistaa ja konkretisoi naurettavia piirteitä, jotka suomalainen siinä tunnistaa, mutta joita ei ehkä osaa kaikkia itselleen ilmaista.
Se on filtteri manipuloivan eli suostuttelevan ja uhkailevan ison toimijan ja hänen kohteidensa välilä. Tämän takia tosikkous on niin epäsuosittua. Se samastetaan määräilemiseen ja pelotteluun. Komentelijalta riisutaan auktoriteetti pilamuunnelmilla. Ajatuksena kai se, että jokainen voi ratkaista omat kantansa yksin ja asiapohjalla kun arvovalta hävitetään häiritsemästä.
Sama koskee myös tunteellisuutta. On kai kirjoitettu paljon tangoista ja pariutumiskäyttäytymisestä, mutta harvemmin siitä miten paljon näitä kaikkia "humppia" inhottiin.
Siinä on pohjalla ajatus, että tunteet ovat vain naisten salajuoni, jolla tuhota miehen vapaus. Houkutella hänet naisen käskyläiseksi tienaamaan rahaa ja sietämään tunnepurkauksia. Pahimmillaan joutuu elättämään perhettä.
Tunteellista musiikkia (ja tarkemmin ajatellen koko kulttuuria) ja sen esittäjiä pidettiin turpaanvedon ansaitsevina kätyreinä, jotka toimivat naisten, pomojen ja yhteiskunnan pussiin vapaata miestä vastaan.
Voisi jopa kuvitella, ettei homofobia perustunut niinkään sukupuolitavoille kuin sille, että homojen katsottiin liittoutuneen naisten ja muiden konformismia vaativien auktoriteettien kanssa miesten yksilönvapautta vastaan. Ehkä tämä on vähän pitkälle viety johtopäätös, mutta miettimisen arvoinen.
Huumorin jälkeen
En tiedä tarkkaan miksi tämä on muuttunut. Voi hyvin olla, että jatkuva vastaaninttäminen ja tunne-elämän halveksunta ovat tosiaan olleet syynä joihinkin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, jotka ovat kuulemma tuottaneet suomalaisille miehille harmia. Varsinkin jos konflikti näiden kahden suuren linjan välillä eskaloituu.
Vapautuneempi yhteiskunta poistaa tarpeen jatkuvaan varuillaanoloon, mutta toisaalta tuntuu, että nykyään on ratkaisevasti enemmän pyhiä asioita ja niiden pilkkaamista pelätään enemmän kuin vaikkapa parikymmentä vuotta sitten.
Koko virallinen kulttuuri on kyllä tehnyt kaikkensa huumoria vastaan. Ei sitä, missä ääni särähtäen pilkataan porvareita tai natseja tai muita oikeita vihollisia vaan sitä, missä piereskellään hassu hattu päässä. Varmaan siksi, että jälkimmäinen on lopultakin merkittävämpää ja vaikuttavampaa.
Kupletin ja kulttuurin perimmäinen ero
Kulttuuri on itsen ilmaisua. Joko omaa tai oman ryhmän tuntemusten. Se kuvaa ja määrittelee mitä ollaan ja mitä ajatellaan.
Kupletti on ulkomaailman hajottamista. Huumori on identiteetin itsepuolustusta, jolla katkaistaan terä uskottelulta ja painostukselta. Sen pohjimmainen tarkoitus on pitää oma identiteetti määrittelemättömänä, koska muuten tarjotaan systeemille jotain mihin se voi tarttua.
Tavoitteet ovat siis täysin vastakkaissuuntaiset. Tämän takia virallisen kulttuurin on niin vaikea ymmärtää huumoria. Ja toisekseen huumori tarjoaa kovin vähän tai ei ollenkaan niille, jotka elävät toisenlaisissa ympäristöissä.
Virallinen kulttuuri perustuu pätemiseen ja uranluontiin. Siksi se hyväksyy huumorin vain, jos sillä on tendenssi, joka vie siltä huumorille ominaisen monitasoisuuden ja määrittelemättömyyden. Kulttuuri on jotain, mihin jaetaan verovaroja jokseenkin metafyysisin perusteluin ja siksi kaikki mitä ei voi sijoittaa hyvän ja pahan taistelun rintamalinjoihin on pelkästään harmillista.
Huumorimusiikki asenteena
Huumorimusiikin asenne näkyy suomalaisissa popharrastajissa laajemminkin. Erityisesti siinä, ettei kukaan kehtaa olla fani. Jonkun yhtyeen ihailu "tosissaan" on noloa ja lapsellista.
Poikakuoron musailloissa se näkyy selvästi. Jotain Rolling Stonesien levyä voidaan kehua maailman parhaaksi mutta samalla naureskellaan huonoille soittajille. Heviä huudatetaan ja heilutetaan päätä täysin tietoisina siitä, miten totaalisen naurettavia jotkin Kiss, Manowar tai Black Sabbath ovat. Sinänsä vaikuttavan King Crimsonin keikkavideon katselu päätyy a cappella -parodioihin.
Olennaista on se, että irvailevaa suhtautumista pidetään jonkinlaisena laadun takeena. Sellainen joka suuttuu kun suosikkibändiä vähätellään on vain omituinen ja jotenkin viallinen, todennäköisesti heikkolahjainen. Mieltymys ja arvostus voidaan osoittaa uskottavasti jos pystyy tunnustamaan ja nauramaan mukana kohteensä hassuille puolille vähintään yhtä paljon kuin toiset.
Tässä pari päivää sitten kävelin muutaman kirjakaupan ohi. Edessä oli tyttöjonoja (en nähnyt yhtään poikaa!) jotka odottivat uutta Harry Potter -kirjaa. Sen mitä olin kuulevinani osoittaisi, että näköjään muissakin kulttuureissa tunnetaan itseironia. Siksi nämä totiset ja itseironiattomat saarekkeet ovatkin niin silmiinpistäviä.
Tietystä syystä jouduin vk.loppuna eräänlaiseen ristiaallokkoon ja jouduin poikkeuksellisesti turvautumaan toisenlaisiin selviytymiskeinoihin. Sopiva määrä keittoa ja Madventures dvd. Avot, kyllä lähti. Silloin joskus kun Madventures TV:sta tuli en sitä koskaan katsonut, youtubelta pätkiä zuumaillut. Mutta nyt pistin dvd:n koneeseen ja korkkasin viinipullon. Hämmästyin miten hyvää gonzoa jätkät heittivät. Ei mitään kevyt läppää missä lainavalo loistaa vaan syvyyttä, äykkyyttä ja tilannetajua viljelevää verbaliikkaa. Eettinen puolikin oli huomioitu hyvin ja tyylillä. Toki monia on ärsyttänyt jannujen stadilainen aksentti, mutta se nyt vaan on .... sanotaanko kulttuuritaustaltaan rokkaavan kansanosan kieli ja ymmärrän toki jos rehupuntit vähän ärsyyntyvät. Hieno sarja ja aion hankkia kaikki dvd:t, gonzoilu ei ole mitään lastenleikkiä.
Nyt on viime viikon kysymyspaperit löytyneet ja tässä tulee musavisavuoden ekan kvartaalin viimeinen raportti. Ennen kun mennään itse substanssiin, niin ulkomusiikillisista asioista ekaksi sellainen tärkeä ja merkittävä asia, että Poikakuoroa täydensi tällä kertaa ope Satu Ässät-joukkueesta. Sen kunniaksi pidettiin pienet etkotkin, kiitos niistä! Meidän oma Satu toimi linkkinä Ässien ja Poikakuoron välillä, hän kun on pitkään ollut näiden joukkueiden jäsen. Täydennys tulikin tarpeeseen, sillä Mackan ja Jah eivät joutaneet tällä kertaa visaan.
Visa oli laadittu siten, että punainen lanka oli metallimusiikki. Meillähän on joukkueessa yksi vahva metallilenkki, mutta en tiedä mitä tapahtui. Tuudittauduttiinko liikaa siihen, että Satu kyllä tietää vai mitä ihmettä. Ei mennyt kovin hyvin nimittäin. No, kävipä selväksi meille muillekin ainakin se, että metallimusiikkikin on aika laaja kenttä.
Visassa ensimmäisellä kierroksella kysyttiin asioita sellasten bändien ja artistien musiikista kuin Killswitch Engage, Perry Farrell, Jane’s Addiciton, Sandra Nasic, Guano Apes ja Toby Keith. Näitä jos olis tunnistettu ja tiedetty faktoja, niin olis saatu pisteitä. Mutta kävi niin, että ekalta kierrokselta riivittiin vain 3 pistettä.
Tuomarit oli laatineet jänskän Musadokun välitehtäväksi, ja nyt kisattiin nopeudesta. Böle taisi voittaa tämän osion. Me ei ehditty ollenkaan mukaan, vaikka Sadut kyllä täyttelivät vauhdilla puuttuvia bändilogoja ruudukkoon.
Mutta ei se mitään. Toinella kierroksella vastauksia löyty paremmin. Ekaa kysymystä ei tarvinnut pähkäillä, saati tehdä suuremmin yhteistyötä, kun Jonze lateli a-kohtaan: Iron Maiden, Iron Maiden, Iron Maiden (biisi, artisti, levy). Ja 26.10.2007 bändin laulaja Paul Di’Anno kävi Rovaniemellä keikalla. Sitä Jonze ei kuitenkaan muistanut, että Paul tällä kyseisellä keikalla heittäytyi vallan humoristiseksi ja kutsui bändiään Spice Girlseiksi. No joo, tokaan kysymykseen löyty taas tietoa: Joy Division soi, Curtisista on tehty vastikään elokuva nimeltään Control , jonka on ohjannut Anton Corbjin. Kolmannen kysymyksen kohdalla luotettiin, että kunhan Satu palaa tauolta pihamaalta, niin saadaan vastaukset paperiin. Mutta ei ollut apteekin hyllyllä nyt Sadullakaan tätä bändiä. Se oli Arch Enemy Ruotsista eikä sittenkään mikään suomalainen bändi. Neljäs kysmys käsitteli Patti Smithiä ja me koitettiin kovasti päätellä ja etsiä jotain johtolankaa ja koodia purettavaksi, kun kysyttiin artistin puolison nimeä ja biisin nimen taustaa, eikä onnistuttu. Puoliso oli kitaristi Fred ”Sonic” Smith, jonka kanssa Patti Smith teki levyn Dream of Life. Kierroksen viimeisen biisin alkaessa soida Jonzen kasvot kirkastuivat jälleen, se oli Brother Firetribe.
Pisteitä kerty toisesta kierroksesta niin hyvin, että päästiin finaaliin muitta mutkitta. Siitäkin huolimatta, että yks piste jäi laskutoimituksissa huomaamatta tuomareilta. Yksi piste sinne tai tänne… Finaalista muuten saatiin tasan yksi piste. Mietin, että viitsiikö sitä tänne edes kirjottaa, mutta tosiasiat tosiasioina. Piste irtos siitä, kun laitettiin että Somerjoen Paratiisi on ollut kakkosena Teoston listalla ”Valtakunnallisten radio- ja tv-lähetysten, tanssipaikkojen ja konserttien esitetyimmät 2006”. Parin kysymyksen kanssa oltiin aika lähellä oikeaa, esim. ope Satu tapaili oikeaan suuntaan, kun kysyttiin samaisen listan top kympin ainoaa 2000-luvulla tehtyä sävellystä. Se olis ollut Hard Rock Hallelujah. Eka kysymys käsitteli Northeria, ja sitäpä me mietittiin kauan, vielä ennen ku palautettiin paperi. Metalliasiantuntijamme Satu oli jäljillä, mutta ei niin tarpeeksi, että olis saatu pisteitä kysymyksestä.
Ja mitäs sitä sitten vielä. Ai niin, ne sijoitukset. Me oltiin kolmansia, monien muiden kanssa. Ekan sijan jakoivat Pupuliima ja Dead Parroots. Mentiin siis jatkoajalle. Voittaja ratkaistiin nopeus&tunnistus -kisassa, jonka Pupuliima sitten voitti. Onnea vielä heille!
Tällä viikollahan vietetään hiihtolomaa myös musavisassa. Käykäähän hiihtämässä!
Meikä skippaa tän illan, pitää tehdä vähän Balkanin makkaraa jätkille. Kyllä se mulletti pukee muuten naisiakin ihan hyvin. Mut vaikka kisa meniskin ...tuiks niin kattokaa ettei raportti mene, se olis jo rikos.
Carter Brown: Stripper (Valpas-Mainos 1964) (Carter Brown #92: The Stripper 1961)
"Kenties puoli tuntia myöhemmin me saavuimme asunnolleni ja minä jätin Sherryn olohuoneeseen, mennen itse noutamaan hiukan jäitä keittiöstä. Palatessani hän tarkasteli hi-fi levysoittajaani.
-Onko sinulla tuo ”Bolero” –levy, Al? hän kysyi toiveikkaasti.
-Valitan. Jos haluat rytmiä niin voin tarjota sinulle Duken ”Caravanin” – ja silloin et tarvitse kastanjetteja!
-Mainiota, sanoi Sherry iloisesti hymyillen. – Panehan se pyörimään!
Jätin jääkulhon pöydälle, valitsin levyn ja panin sen soimaan. Sitten palasin pöydän ääreen ja keskityin vakavasti sekoittamaan drinkkejä. Niiden valmistuttua oli levy ehkä puolessavälissä
-Ellington – suuri mestari, sanoin. – Ellei mustalaisia olisi ollut ennen kuin hän sävelsi tämän, niin heitä olisi varmasti syntynyt heti ensimmäisten tahtien kajahdettua!
-Minä – en – voi – puhua – nyt! huohotti Sherryn ääni jossakin takanani.
Käännyin hitaasti ja ajattelin mielessäni, ettei kai sentään Ellingtonin levy saisi häntä läähättämään näin pian, mutta – aloin itsekin läähättää siltä seisomalta. (63–64)
Dolores loikkasi kiivaasti sohvalta.
-Minä näytän sinulle kankeutta! Saatko aikaan musiikkia – mitä tahansa musiikkia?
Yksi ainoa harppaus vei minut hi-fi levysoittajan luokse ja sanoin pirteästi:
-Pane vain levy pyörimään ja paina sormillasi tiukasti silmämuniasi! tiuskaisi Dolores.
Keskellä hyllykköä oli long-playing levy aitoa 20-luvun remuisaa kapakkamusiikkia ja yhtäkkiä tajusin säästäneeni sitä kaikki nämä vuodet juuri tätä tilaisuutta varten. Panin levyn varovaisesti pyörimään, sytytin savukkeen ja käännyin katsomaan Doloresin valmistautumista. Ensimmäisen kerran elämässäni tiesin tarkalleen, miltä sulttaanista tuntui hetkistä ennen kuin hän napsautti sormiaan. (…) Unohtunut savuke paloi loppuun sormieni välissä – katselin kuin lumoutuneena. Hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hänen alakuloisilla kasvoillaan oli miltei haltioitunut ilme, kun hänen vartalonsa suoritti uskomatonta ja mahdotonta." (115–116)
Illan kokoonpano: Inksu, Jonze, Mackan, tautivuoteesta urheasti noussut Jah sekä vierailevana jäsenenä vimmatun pohtava toveri Onnimanni. Satu vietti iltaansa sveitsiläis-ranskalaisen valistusfilosofian luomoissa.
Ensimmäinen kierros: 10/20, kolmas sija. Muistaakseni lukiossa sai puolilla pisteillä arvosanaksi tympeän vitosen. Hyvä puoli oli se, että yhdestäkään kysymyskokonaisuudesta ei tullut nollatulosta. Jopa räpätyksestä tiedettiin pisteen verran - ja toinenkin olisi tullut mikäli allekirjoittanutta olisi uskottu Sopan suhteen. Nick Cavea kuultiin jälleen kerran, mutta eipä se mitään, turhaa heristellä kalupuita. Kolmas sija ihan hyvä.
Toinen kierros: 11-/19, toinen sija. Hiukan paremmin siis. Shangri-Lasin Leader of the pack on hauska laulu, mutta eipä meinattu saada sanoista baariolosuhteissa tolkkua. Karkkikauppa ja isukin mietteet sentään napattiin. Kierroksen hienoin hetki oli, kun Jah ja Inkeri kuiversivat Utajärven uusimman levyn nimen lähes tyhjästä. Tuollaisen muisti- ja päättelyelinten rassaaminen on aina hienoa seurattavaa. Kemopetrolia emme tunnistaneet, mutta Närhen munat nauratti. "Boonuksena" piti tietää bändien puuttuva jäsen. Onnimanni raapaisi muistista Take Thatin Garyn, mitä ihmettelin vielä kotimatkalla. Joukkue pääsi finaaliin, joten aloimme toivoa parasta.
Finaali: 9/19, ei mainittavaa sijaa. Nelly Furtado on ihana, mutta ei me sitä tunnistettu. Minä ja Jonze sekoilimme Norjassa ja Ruotsissa vailla päämäärää, mutta plagiaatin arvasimme viime hetkessä. Joka jamppa on varmasti kuullut myös Supergrassia, mutta ei niin ei. Johnny Marrista ja kyseenalaisesta lausunnosta joka tapauksessa piste. Viinipullo-tehtävän ratkaisin miettimällä Euroopan maita alkuperäiskielillä, ja oikea Pori vaihdettiin epäortodoksisesti vääräksi Tampereeksi. Kim Wilden riemukas laulu tunnettiin heti. Jonze aloitti fanina innokkaasti kirjaamaan Tiktakin kimuleiden nimiä, mutta hyytyi neljännen jälkeen. Nea ja Tuuli unohtuivat. Viikkofinaalin voitti Säästöinvaasio ällistyttävällä pistemääräällä 15-. Meille jäi läsnärit käteen. Hyvä ja haasteellinen visa, kiitos tuomareille!
Muutamana kertana elävää musiikkia kuuntelemassa, on pistänyt silmään, että aika moni kitaristi näyttää suosivan Gibsonin SG-mallista kitaraa (tai jotain sitä muistuttavaa halpiskopiota). Eikä ihme. Onhan kyseessä hieno, selkeän oman identiteetin omaava soitin. Esikuvia SG:n käytölle löytyy myös lukuisia:
Mackanin demonisen ennustuksen alla lähdimme illan visaan. Kuinka meidän kävisikään tuona pimeänä ja tuulisena iltana?
Ensimmäisen kierroksen oli laatinut Kalle. Olimme hämmennyksissämme paperista, johon oli kysymysten sekaan ripoteltu näyttelijöiden nimiä. Kallen selvitettyä tehtävää ilmeni, että osa näyttelijöistä liittyi kysyttyjen kappaleiden musiikkivideoihin. Kierros meni muuten hyvin, tiesimme käytännössä kaiken muun lukuun ottamatta noita näyttelijöitä. Olimme ensimmäisen kierroksen jälkeen kolmansina.
Toiselle kierrokselle astui tuomariksi Mackan. Kierros oli pätevää peruskauraa. Joukkueen naiset pitivät allekirjoittaneenne ruodussa painostamalla ensimmäisen kysymyksen vastaukseksi Astor Piazzollan (oikein) tarjoamani Antonio Carlos Jobimin (väärin) sijaan. Kierros sujui varsin helposti, vaikka emme tunnistaneet kolmoskysymyksestä Robert Plantia ja Alison Kraussia. Siitä kierroksen ainoat nollat. Myös Robert Crumb jäi hämäräksi, joskin arvasimme valistuneesti nykyisen asuinmaansa oikein. Paperiin oli kirjattu pistemääräksi pyöreä kymppi, mikä pöydässämme hilpeydellä todettiin.
Tilasto ennen finaalia: 1. Toistaiseksi 22+ 2. Poikakuoro 22- 3. The Jasmin Mäntylät 19-
Finaali. Tuomariaitioon siirtyi Satu ja ensimmäisenä törähti kuuluville AC/DC:n Highawy to hell. Youngin veljekset muistettiin, kuten myös Alivaltiosihteerin kappaleesta tekemä cover Tampereelle. Kakkoskysymys meni tyylikkäästi metsään nollilla, kun vaihdoimme Buffy The Vampire Slayer-sarjassa vierailleen Aimee Mannin klassiseen tyyliimme väärään vastaukseen. Emme tunnistaneet sitten sarjaakaan emmekä biisin nimessä viitattua tiedemies Pavlovia.
Heavyaiheiset kysymyksetkään eivät menneet kummoisesti. Ozzyn nimen sentään muistimme, mutta emme tunteneet Gorgoroth-orkesteria emmekä sen laulajaa. Kotimaa Norja nyt sentään tiedettiin (tai arvattiin). Viimeisestä Sabrinaa käsitelleestä kysymyksestä riivimme kuitenkin epätoivoisen plussan, joka jollain ihmeellä nosti meidät äärimmäisen tiukkaan voittoon.
Viikkofinaalitilasto: 1. Poikakuoro 6+ 2. Säästö-invaasio 6 3. Toistaiseksi 6-
Kokonaisuuten ilta oli miellyttävä ja viihtyisä. Perusruisleipäkysymykset antoivat juuri sopivasti aihetta pohdiskelulle ja päänraapimiselle. Tuomarit olivat kiireisestä aikataulusta huolimatta tehneet hyvää työtä. Uusien joukkueiden ilmaantuminen eri kierrosten kärkikahinoihin tuo lisäksi aina uutta jännitystä visailtoihin.
"Ei näköjään tuomari ilmoittaudu. Voisin yhteisvastuun nimissä pitää huomenna yhden kierroksen. Saataisiinko "vakiojoukkueista" yksi kierros per tiimi, niin saadaan kautta jatkettua?"
Yle Teeman Punklandia sarja lähenee loppuaan. Hauskoja flashbackejä tullut menneistä vuosista kun katsellut sarjaa. Pohdiskellut myös omaa punkkariuttaan ohjelmasarjan edetessä. Kyllähän se asenteen ja jonkinlaisen "elämänkatsomuksen" antoi. Opportunistit on helppo huomata ihmisten joukosta. Tyypit jotka antavat suvaitsevaisen vaikutelman paljastuvatkin välinpitämättömiksi. Se mukava ja aina iloinen Mr. Niceguy ampuu omaan nilkkaan, mikä on tietenkin sille ihan oikein . Punk oli jossainmäärin jatkumoa hippiliikkeelle, enempi tai vähempi riippuen punkkarista. Samalla myös mietiskellyt "muoti-punkkareita" (siis näitä Pink, Good Charlotte ja mitä näitä Jenkki pellejä nyt on olemassa, en edes tiedä niistä törkeimpiä) ja yleensäkin tätä 2000-luvun uutta punkin nousua ja sen luonnetta, vaikutusmahdollisuuksia, hc-punkkien sisäänpäinkääntyneisyyttä, retro-punkkareita.......
Punklandia on ehkä parasta mitä Yle on kymmeneen vuoteen tarjonnut.
"Shock and Awe -strategia perustuu ajatteluun, jossa fyysisen voiman käyttö on alisteista psyykkiselle pelolle. Pelon ilmapiirin kautta pyritään saavuttamaan psyykkinen, fyysinen ja emotionaalinen sekasorto, joka johtaa sosiaaliseen avuttomuuteen ja antautumiseen tai riskinottoon siitä, että vastarintaa jatkettaessa edessä on totaalinen tuhoutuminen."
Ylihuomiseksi ei ole vielä ilmoittautunut yhtään tuomaria. Sääntöpalaverissa sovimme, että annetaan uusien joukkueiden ja pelaajien varata tuomarivuorot ensin, ja loput jaetaan konkareiden kesken. Luulisi, että innokkuutta ja vastuuta riittäisi varsinkin kokeneiden pelaajien osalta. Peesaaminen ei ole suotavaa lajissa, jonka järjestäminen ja ylläpitäminen vaatii talkoohenkeä. Kiireisiin vetoaminen puolestaan ei ole kovinkaan vakuuttavaa. Maaginen sana on viitsiminen.
Kosminen mies, tuo jättiläismäinen musiikkihahmo, joka sisältää koko maailmankaikkeuden, on itsen yleinen edustaja rovaniemeläisissä myyteissä ja taruissa. Kun hän kumartuu, hänen päänsä on idässä ja lännessä; se viittaa erityiseen kaikkialla läsnäolemiseen; hengitys, savinen joki ja surullinen anima. Soivatko tuulet, soivatko revontulet?
Miehet istuvat kellarissa sisuksissa rikki ja tuli mene pois ystävä vie mennessäsi kuolema
Saimme lupauksen omasta turvallisuudestamme, ja aidosta sankariarkkityypistä. Se kertoo meille luovasta kehityksestä, satamakaupungista ja kiinnittyneestä energiasta. Musiikilla on tehtävä, se on kuin palamaton kasvuprosessi, jonka tuottava funktio on olla yhteydessä kaikkiin elollisiin olentoihin. Muistojen mieleen palaminen, oikeiden vastausten kutsuminen helpottaa: olet energiaa, olet kuin laupias alkemisti, joka käsikirjoituksissa lepää mustassa linnoituksessa.
Pistit sitten Penelopen ja Scarlettin näyttelemään samaan elokuvaan. Joko se oli päiväunta tai sitten oikeasti luin uutisen, että mimmit näyttelevät peräti rakastavaisia. Onkohan tämä totta? No, mikä ettei!
Jään odottelemaan, koska hyvää kannattaa aina odottaa.
Hyppäsin rakkaan ratsuni Dankon selkään ja kevyen laukan ryydittämänä ratsastin kohti kioskia savukevarastojani täydentämään, sillä tiedän että Musavisassa näitä nautintoainepötkylöitä kuluu vaikka kessuttelu sisätiloissa ei ole enää sallittua. Matkalla tapasin Miss Jazzmin Mäntylän ja "haitarin Jimi Hendrixin" eli Ronkaisen. Olin pitkään jo luullut että olen kaupungin ainut valkoinen neekeri mutta kun tapasin Ronkaisen viime keväänä tajusin että en ole enää yksin, kapinan tekeminen kaksin on helpompaa. "White Niggers against Heavy lifestyle". Saluunassa odotteli minua jo Jonze, veikeiden kiinalaisten taistelupuikkojen kera, joille länsimainensivistys on tietenkin antanut vähemmän hohdokkaan funktion mustekynän muodossa. Texas Blues Rangersin vanha spiidiveikko MackAnn oli tuomarina Kalle Öhman-Päätalo:n kanssa. Joukkueemme oli vajavainen myös siitä syystä että Satu on päätynyt puolenvuoden kiinnitykseen Jane Fondan Workout - jumppa videolle. Kari Peitsamolla olisi hieno biisi tuolle videolle jonka kertosäe menee jotakuinkin näin " Tyttöni nimi on Jaana S. Hän on laiha kuin nuorisokeihäs." Jep. Inksu taas oli tekemässä empiiristä tutkimusta graduunsa jonka nimi oli jotain tämäntapaista ; kuinka pitkään voi joulupukiksi tekeytyneenä matkustaa pummilla junassa ennenkuin konnari heittää ulos. Päivällä kerkesin kuitenkin pyytää itämaistenkamppailulajien taitajaa Mauri-Anteroa mukaan joukkueeseemme. Eka kierros oli siis silkkaa Kallen Mätitahnaa ; Kaija Koo, Kokkola, Liverpool, Lauri Porra, Shakiran perse, Kiss. Nappasimme kierroksen parhaat pointsit. MackAnn istui tovin joukkueessamme höpöttäen jotain omituista mistä kukaan ei saanut selvää, bluesmiesten koodikieltä joka ei aukene muille kuin asiaan vihkiytyneille, lievä wiskin katku seurasi miestä. Kaljapommi meni Colapommiksi kun Jonze tiesi laulavan urheilijan.
Toka kierros ja päihtyneen MackAnn:n kyssänderit ; Ruuneperi, Australian aborginaalit, Eric Plancton, J-Pop, New Orleans ja bonukset. Tokan kierroksen jälkeen finaaliin menivät puolet joukkueista ja kahden kierroksen pojot menivät näin: Poikakuoro 31 ja puol, Dead Parrots 26+, Säästöinvaasio 25 ja puol, Jasmin Mäntylät 25+, RoyBoysTeam 25, And the Tits 24, Eskimoes/Toestaiseksi 22 ja puol.
Finaalissa olimme taas kolmistaan eli Mauri-Antero, Rampe ja Naukkis. Vastauksia tipahteli kuin tavaraa raiteille junan vessasta: SRV ja sen veli, Ulvaeus-Andersson, serge gainsbourg (joka kaudella joku aina kysyy tätä, ihan utajärveä tämäkin alkaa jo olla), suzanne vega, Loppusijoitus. Dead Parrots 12, Poikakuoro 11, Jasmiinit 6 ja puol, jne..... Täytyy myöntää että aika helevetin hyvin kolme1/3 henkiseltä joukkueeltamme. Pöytäseurueemme kasvoi kisan loputtua. Jaakko horjui pöytäämme huulet ja hampaat punaviinistä värjääntyneinä. Mikko höpötteli ämerikkalaisesta jalkapallosta (eihän se pallo edes ole jumalauta pyöreä), Kalle kevensi jutuilla tunnelmaa, MackAnn löyhkäsi yhä enemmän viskiltä, silmät pyörivät päässä ja tarinan viitekehykset alkoivat lähennellä jo Jim Morrisonia, hurjaa. Sitten vielä säälikaljaa lisää häviäjille ja hilpeätä naurua, tyytyväisyyttä, kotimatkan varrella tietysti vielä sponssataan kilpailevaa, toista pesemättömistä hanoista tarjoilevaa kapakkaa.
Keskiviikon visailtana tuli tauolla puheeksi brittipoppari Nik Kershaw. Niinpä sitten kotiin palattuani sain päähäni kaivella hyllystä pieneksi yösoitoksi miehen kokoelman. NK:n musiikkiin liittyy itselläni paljon muistoja. Hänen suurimmat hittinsä olivat ensimmäisiä kosketuksiani kansainväliseen ja erityisesti brittiläiseen popmusiikkiin ja kappaleisiin tehdyt kiehtovat musiikkivideot jäivät lähtemättömästi mieleen.
Luultavasti ensimmäinen kuulemani Kershaw-hitti oli vuoden 1983 kevyesti keinahteleva I Won’t Let The Sun Go Down On Me. Musiikkivideoista kolahti aikanaan kovimmin Wouldn’t It Be Good, joka on mielestäni edelleen yksi kekseliäimmistä kasarivideoista.
No, takaisin tuohon paluuseeni musavisasta. Kuuntelin siis pari hittipoimintoa albumeilta Human Racing ja The Riddle. Etenkin jälkimmäisen nimikappale on edelleen semmoista pophelmeilyä, että alta pois. Muistin jälleen, kuinka näin aikoinaan kyseisen lp-levyn paikallisen tavaratalon levyhyllyssä. Ostamatta jäi ja seuraavalla kerralla levy oli jo kadonnut. Harmitus oli ankara ja kyseinen biisi päätyi hyllyyni vasta noin 14 vuotta myöhemmin julkaistulla kokoelma-cd:llä. Kyllä kannattikin odottaa, sillä kyllä se ja muut tutut biisit ilahduttavat ja kuulostavat vieläkin tuoreilta, vaikka jo neljännesvuosisata on kulunut niiden nähtyä päivänvalon.
Vihdoinkin. Kauppayhtiössä kertoivat, että kovasti on tullut kyselyitä kevätkauden alkamisajankohdasta. Toivottavasti tiedotus on toiminut ja viidakkorumpu soinut kuuluvasti.
Tuomareina tänään siis Mackan ja Kalle, eli tiedossa on aloituksen kunniaksi musavisa perinteiseen tyyliin. Tässä muutama tärppi, valmistautukaa näihin:
Palestrinan motetit, erityisesti Domine quando veneris (dissonanssien purkatuminen).
Pneumaattisten urkujen koneisto ja kehittyminen 1800-luvulla.
Clashin kokoonpano. Huom! Se ei ole aina ollut sama!
Kalevalaisen laulun rytmiset perusyksiköt (onko liian helppo?).
Kun tuosta alempaa nyt ilmailuteemaan päästiin, niin jatketaanpas kunnon toiminnalla. Menneellä viikolla saattoivat iltakulkijat kiinnittää huomiota ylimääräiseen iltakohinaan taivaalla meidän poikiemme harjoitellessa yötoimintaa. Laitetaan nyt kehiin lisää g-voimia. Näillä hepuilla ei ole aikaa joutavuuksiin, kun g-voimat hipovat yhdeksikköä ja lujaa mennään ylös ja alas. Eikä ainakaan F-16:n konttorin puolelle ylimääräistä väkeä mahtuisikaan.
Tubelta löytyi mm. RIAT:issa kuvattu, ehkäpä makein tähän mennessä näkemäni F-16-sooloesitys. Moottorin äänet kuuluvat hyvin, kuten myös informatiivinen selostus. Pari vuotta aikaisemmin kuvatussa pätkässä päästään myös koneen kyytiin. Hyvin tuntuvat soolot hollantilaisilta irtoavan.
Härmässäkään ei tarvitse hävetä, kun viime vuonna RIAT:in tuliaisina oli parhaan ulkomaisen esityksen pokaali. Isompikin kone liikahtaa, kun moottoreissa on mojoa ja pilotilla taito hyppysissä. Kun pönttö on takan reunalla, voidaankin lähteä makkaranpaistoon. Saisiko olla norjalaisittain vai Australian tyyliin? Nam!
Keskiviikkona alkaa musavisan kevätkausi, ja minä olen lupautunut Kallen apupojaksi tuomarointihommiin. Jos saan erään teeman ympärille hyvät esimerkit, saan vihdoin toteutettua pitkäaikaisen haaveeni. Samalla saan empiiristä aineistoa musiikkitieteellistä teoriaani varten: te kaikki tiedätte enmmän mitä te luulette tietävänne, koska te muistatte enemmän mitä te luulette muistavanne, ja musiikissa, sen tunnistamisessa on kysymys nimenomaan muistista, ja kaikki ihmiset ovat musikaalisia, toiset enemmän ja toiset vähemmän.